Kun taksi pysähtyi heidän talonsa portille, hänen sydämensä hakkasi tavallista nopeammin. Hän maksoi kuljettajalle, otti matkalaukkunsa ja astui hiljaa pihalle. Talossa paloi valo.

”Hän odottaa minua…”, Amelia ajatteli hymyillen.

Hän otti avaimensa esiin.

Ovi oli auki.

Se tuntui oudolta. Gabriel ei koskaan jättänyt ovea lukitsematta.

Hän astui sisään varovasti.

Silloin hän kuuli naurua.

Naisen naurua.

Kovaa. Röyhkeää. Vierasta.

Amelia jähmettyi.

— Gabriel, olet niin hauska! — kuului olohuoneesta.

— Sinua varten tekisin mitä vain, rakkaani, — mies vastasi.

Rakkaani…

Sana viilsi hänen sydäntään kuin veitsi.

Hänen kätensä tärisivät. Hän astui hitaasti eteenpäin, kuin jalat eivät olisi totelleet.

Hän kurkisti olohuoneeseen.

Ja näki heidät.

Gabriel istui sohvalla. Hänen sylissään istui nuori nainen Amelian aamutakissa. Hänen omassa aamutakissaan.

Nainen nauroi ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. Gabriel silitti häntä samalla tavalla kuin ennen vaimoaan.

Sillä hetkellä Amelian maailma romahti.

Hän ei huutanut.

Hän ei itkenyt.

Hän vain seisoi.

Kuin patsas.

— Amelia?… — Gabriel kuiskasi nähdessään hänet.

Nainen kääntyi.

— Kuka tuo on? — hän kysyi pilkallisesti.

Amelia laski laukkunsa lattialle.

— Olen hänen vaimonsa, — hän sanoi hiljaa.

Huoneeseen laskeutui raskas hiljaisuus.

Gabriel nousi nopeasti.

— Rakas, minä… sinun piti palata vasta huomenna…

— Joten jos olisin tullut huomenna, — Amelia kuiskasi, — olisit jatkanut?

Hän vaikeni.

Ja se kertoi kaiken.

Kyyneleet valuivat Amelian poskille.

— Kolme vuotta… — hän nyyhkytti. — Kolme vuotta luotin sinuun… rukoilin meidän puolestamme…

Hän peitti kasvonsa.

Silloin Olivia juoksi sisään.

— Rouva… anteeksi… halusin kertoa teille… — hän itki.

— Tiesitkö sinä? — Amelia kysyi.

Olivia katsoi alas.

— Kyllä… hän uhkasi minua… pelkäsin…

Amelia hymyili katkerasti.

— Kaikki pelkäsivät. Paitsi minä. Olin sokea.

Hän kääntyi rakastajattaren puoleen.

— Lähde minun talostani.

— Pian tämä on minun, — nainen vastasi ivallisesti.

Amelia katsoi Gabrielia.

— Onko se totta?

Hän ei vastannut.

Ja se riitti.

Sinä yönä Amelia ei nukkunut.

Hän istui sängyllä hääkuva käsissään.

— Kuinka saatoin olla niin naiivi… — hän kuiskasi.

Aamulla hän teki päätöksen.

Hän ei olisi uhri.

Hän olisi vahva.

Viikon kuluttua Gabriel sai oikeuden kutsun.

Amelia haki avioeroa.

Hän palkkasi parhaat asianajajat.

Selvisi, että suurin osa omaisuudesta oli hänen nimissään.

Talot. Tilit. Sijoitukset.

Kaikki.

Gabriel murtui.

— Ole kiltti, anna minulle vielä yksi mahdollisuus… — hän aneli.

— Olen jo antanut. Ja sinä tuhlasit sen, — Amelia vastasi rauhallisesti.

Kolmen kuukauden kuluttua kaikki oli ohi.

Bella katosi.

Rahat myös.

Amelia aloitti uuden elämän.

Hän perusti säätiön petetyille naisille.

Olivia jäi hänen rinnalleen — ei enää palvelijana, vaan ystävänä.

Eräänä iltana Amelia sanoi:

— Kiitos, että pysyit vierelläni.

— Sinä ansaitset onnen, — Olivia vastasi kyynelin.

Amelia hymyili.

— Nyt minä tiedän sen.

Joskus petos särkee sydämen.

Mutta joskus se katkaisee myös kahleet.

Ja vapauttaa.