Sinä aamuna valmistelin Lilyn ja Emman eväitä keittiössä, aivan kuten joka päivä. Kaikki tuntui tavalliselta. En osannut aavistaa, että muutaman minuutin kuluttua koko maailmani romahtaisi.

Kun avasin oven, edessäni seisoi noin nelikymppinen nainen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja katseessa näkyi sekä väsymystä että syvää surua.

– Nimeni on Maria – hän sanoi hiljaa. – Olen heidän biologinen äitinsä.

Nuo sanat iskivät minuun kuin salama.

Hengitykseni pysähtyi. Nojauduin seinään, koska jalkani pettivät.

– Tämä ei voi olla totta… – kuiskasin.

Hän ojensi minulle sanomatta sanaakaan kansion.

Sen sisällä oli lääkärinlausuntoja, synnytyssairaalan valokuvia, virallisia raportteja ja vanhoja asiakirjoja. Yhdessä kuvassa kaksi vastasyntynyttä makasi keskoskaapeissa. Päivämäärä vastasi sitä yötä.

Käteni tärisivät.

– Miksi hylkäsit heidät? – kysyin murtuneella äänellä.

Hän laski katseensa.

– En koskaan hylännyt heitä. Heidät vietiin minulta.

Hän kertoi vaikeasta synnytyksestä, koomasta, heräämisestä sairaalassa ja valheesta, jonka hänelle oli kerrottu: että hänen lapsensa olivat kuolleet.

Vuosia hän eli tyhjyyden, syyllisyyden ja masennuksen keskellä.

Kunnes eräs pieni yksityiskohta herätti epäilyksen.

Hän palkkasi yksityisetsivän. Tutki arkistoja. Etsi todistajia. Ei luovuttanut.

Lopulta hän löysi minut.

Silloin Lily ja Emma juoksivat huoneesta.

– Äiti, meillä on nälkä! – Lily huusi.

Nähdessään vieraan naisen he pysähtyivät.

– Päivää… – Emma kuiskasi.

Maria romahti polvilleen ja alkoi itkeä.

– Rakkaat tyttäreni… – hän nyyhkytti.

Tytöt tarttuivat minuun.

– Kuka hän on? – Lily kysyi.

Halasin heitä tiukasti.

– Hän on nainen, joka antoi teille elämän – vastasin hiljaa.

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus.

Emma katsoi Mariaa pitkään.

– Rakastatko meitä? – hän kysyi.

Kyyneleet silmissään Maria vastasi:

– Joka päivä. Vaikka en tiennyt, missä olitte.

Siitä päivästä alkoi meidän taistelumme.

DNA-testit. Oikeudenkäynnit. Psykologit. Loputtomat kuulustelut.

Totuus oli järkyttävä.

Sairaalassa toimi laiton verkosto, joka kauppasi vastasyntyneitä. Väärennettyjä papereita. Valheita. Rikottuja elämiä.

Tyttäreni olivat osa tätä tragediaa.

Heräsin öisin pelosta.

– Ethän jätä meitä? – Emma kysyi usein.

– En koskaan – lupasin.

Vuoden kuluttua tuomio annettiin: yhteishuoltajuus.

Maria sanoi silloin:

– Sinä annoit heille kodin. Minä annoin heille elämän. He tarvitsevat meitä molempia.

Opettelimme elämään yhdessä.

Se oli vaikeaa. Kivuliasta. Uuvuttavaa.

Mutta rehellistä.

Tänään Lily ja Emma ovat kahdeksanvuotiaita.

He tietävät totuuden.

He tietävät, että heidät löydettiin kylmyydestä ja yksinäisyydestä.

He tietävät, että yksi nainen pelasti heidät.

Ja että toinen etsi heitä kuusi vuotta.

Usein he sanovat:

– Meillä on kaksi äitiä. Ja olemme onnekkaita.

Ja joka ilta, kun suukotan heitä ennen nukkumaanmenoa, kiitän sitä yötä, jolloin pieni käsi tarttui sormeeni.

Silloin alkoi todellinen elämäni.