Kaksi teini-ikäistä ryntäsi päivystyksen ovista sisään.

He raahasivat mukanaan miestä, jolla oli yllään likaiset ja märät vaatteet. Hänestä leijui alkoholin, kylmyyden ja homeen haju. Hänen kasvonsa olivat tummat, lähes sinertävät. Huulet kalpeat. Silmät kääntyneet ylöspäin.

Hän hengitti tuskin ollenkaan.

Jokainen henkäys oli kuin viimeinen.

Pojat laskivat miehen kylmälle lattialle ja katosivat sanaakaan sanomatta.

Mies jäi liikkumattomaksi.

Päivystävä lääkäri vilkaisi häntä nopeasti ja palasi puhelimeensa.

— Taas yksi koditon… Soittakaa vartijat. Heittäkää hänet ulos.

Eeva, siivooja, seisoi lähellä moppi kädessään.

Hän ei pystynyt irrottamaan katsettaan miehestä.

Hän huomasi kaulan pullistuneet suonet, rinnan heikon liikkeen ja lähes olemattoman pulssin.

Hän ymmärsi heti.

Sydänpysähdys.

Yhtäkkiä miehen keho jännittyi.

Hengitys pysähtyi kokonaan.

Eeva ei epäröinyt hetkeäkään.

Hän pudotti mopin, tarttui mattoveitseen, repäisi paidan auki ja asetti kätensä miehen rintakehälle.

Hän aloitti paineluelvytyksen.

Voimakkaasti.

Tasaisesti.

Taukoamatta.

Hän laski mielessään, ettei menettäisi rytmiä.

Ei mitään.

Sekunnit kuluivat.

Sitten rinta kohosi hieman.

Yksi hengenveto.

Sitten toinen.

Heikko, mutta elävä.

Sillä hetkellä osastonylilääkäri syöksyi paikalle.

— Mitä te oikein teette?! — hän huusi. — Oletteko tullut hulluksi?! Te ette ole lääkäri!

Eeva ei vastannut.

Hän jatkoi.

— Jos hän kuolee, joudutte vankilaan! — mies karjui. — Tiedättekö edes, kuka hän on?!

Silloin monitori alkoi piipata.

Piip.

Piip.

Piip.

Sydämen rytmi.

Elämä.

Koko päivystys hiljeni.

— Tämä ei ole mahdollista… — kuiskasi hoitaja.

Ylilääkäri kalpeni.

Hän tutki potilaan nopeasti.

— Vakaa… — hän sanoi hiljaa. — Hän selvisi…

Mies vietiin kiireesti teho-osastolle.

Kun häntä työnnettiin käytävää pitkin, hän avasi silmänsä hetkeksi.

Hän katsoi Eevaa.

Katseessa ei ollut sekavuutta.

Ei pelkoa.

Vain kiitollisuutta.

Sitten hän menetti tajuntansa uudelleen.

Eeva lysähti seinää vasten.

Hän itki.

Myöhemmin ylilääkäri tuli hänen luokseen.

— Kuka sinä oikeasti olet? — hän kysyi hiljaa.

— Olin ennen sairaanhoitaja… kolmekymmentä vuotta sitten. Osasto suljettiin. En saanut enää töitä.

— Miksi et kertonut?

— Koska siivooja on näkymätön.

Muutamaa tuntia myöhemmin sairaalaan saapui mustiin pukeutuneita miehiä.

Turvamiehiä.

Mukanaan hyvin pukeutunut nainen.

— Etsimme Mikael Lehtosta — nainen sanoi. — Hän on veljeni.

Nimi sai ylilääkärin jähmettymään.

Tunnettu liikemies.

Kadonnut kaksi päivää sitten.

Mies, jonka he olivat melkein heittäneet ulos…

Oli miljonääri.

Totuus paljastui pian.

Hänet oli kidnapattu.

Pahoinpidelty.

Ryöstetty.

Jätetty kuolemaan.

Ilman apua.

Ilman toivoa.

Ilman Eevaa…

Hän olisi kuollut.

Seuraavana päivänä ylilääkäri koputti siivouskomeroon.

— Olen pahoillani — hän sanoi. — Olin väärässä.

Hän kumarsi päätään.

— Haluamme palkata sinut takaisin. Ylihoitajaksi.

Uusi sopimus.

Hyvä palkka.

Kunnioitus.

Viikkoa myöhemmin Mikael tuli itse.

Hän toi kukkia.

Ja kirjekuoren.

Sisällä oli avaimet.

Ja kirje:

“Sinä annoit minulle elämän. Minä annan sinulle tulevaisuuden.”

Silloin Eeva ymmärsi:

Ihmisen arvoa ei mitata asemalla eikä rahalla.

Vaan sydämellä.