Laskin laukkuni lattialle, riisuin kengät, ripustin turkin varovasti naulakkoon — kuin olisin jättänyt sille hyvästit — ja vasta sitten katsoin poikaani.

— Mark, — sanoin hiljaa. — Muistatko, milloin kysyit viimeksi, mitä minulle oikeasti kuuluu?

Hän pysähtyi.

— Milloin viimeksi kysyit, olenko väsynyt, sattuuko minuun, jaksanko herätä joka aamu? Entä terveyteni? — jatkoin.

— Äiti… tämä ei nyt liity tähän… — hän mutisi.

— Kyllä liittyy. Teille minä en ole ihminen, vaan pankkiautomaatti, — vastasin rauhallisesti. — En äiti. En nainen. Vain rahanlähde.

Emma yskähti vaivautuneesti ja meni keittiöön. Jäimme kahdestaan.

— Olen elänyt koko elämäni teitä varten, — sanoin. — Olen luopunut lomista, hoidosta, kauniista vaatteista. Muistatko, kun nauroit koulussa vanhalle takilleni? Sanoin, ettei se haittaa. Mutta se sattui.

Hän laski katseensa.

— Tein töitä sairaana, uupuneena, ilman lomaa, koska ”poika tarvitsee apua”. Koska ”lapsilla on vaikea vaihe”. Teillä on aina vaikeaa. Minulla ei koskaan.

Ääneni murtui.

— Kun isäsi kuoli, jäin yksin teidän kanssanne. Lupasin, että teiltä ei puutu mitään. Mutta samalla kadotin itseni.

Pyyhin kyyneleen.

— Tämä turkki ei ole ylellisyyttä, — sanoin. — Se on merkki siitä, että valitsin itseni ensimmäistä kertaa. Viisikymmentäkaksivuotiaana.

— Mutta… olemme perhe… — hän kuiskasi.

— Perhe tarkoittaa tukea molempiin suuntiin, — vastasin. — Ei yksipuolista uhrautumista.

Hän istuutui ja peitti kasvonsa käsillään.

— En tiennyt, että sinulla oli noin raskasta…

— Koska en koskaan valittanut, — vastasin. — Hymyilin. Ja te totuitte siihen.

Sinä iltana söimme tuskin mitään.

Muutamaa päivää myöhemmin hän soitti.

Pelkäsin vastata.

— Äiti… haluan pyytää anteeksi.

Olin hiljaa.

— Puhuimme Emman kanssa. Olet oikeassa. Selviämme itse.

Tunsin helpotuksen.

Kului kuukausi. Sitten toinen.

Hän ei enää pyytänyt rahaa. Soitti vain kysyäkseen, miten voin. Kävi useammin. Teki ostoksia puolestani. Kerran hän maksoi tutkimukseni.

— Olet muuttunut, — hän sanoi kerran.

— Huonompaan suuntaan?

— Ei. Olet elävä.

Aloitin elämän uudelleen.

Käyn uimassa. Ostin itselleni kauniita asioita. Kävin kylpylässä. Nautin kahvista ilman syyllisyyttä.

Eivätkä lapseni hylänneet minua.

He alkoivat kunnioittaa minua.

Rakkaus ei ole uhrausta.

Rakkaus on tasapainoa.

Olen 52-vuotias.

Enkä ole enää ”mukava”.

Olen oma itseni.