Nauru, puheensorina ja lasien kilinä katosivat hetkessä. Huoneeseen laskeutui raskas hiljaisuus. Kaikki katseet kääntyivät minuun.

Seisoin keskellä salia vapisten – en kylmästä, vaan sisälläni kiehuvasta vihasta.

— Mitä tapahtui? Miksi musiikki loppui? — kuiskasi joku.

Mutta minä en enää kuullut ketään.

Näin vain hänet.

Tyttäreni. Annan.

Hän makasi oven edessä likaisella matolla, käpertyneenä kuin hylätty eläin.

Astuin hitaasti lähemmäs, riisuin takin ja peitin sillä hänen hartiansa. Hän värähti ja avasi silmänsä.

— Isä…? — hän kuiskasi heikosti.

— Olen tässä, kultaseni. Kaikki on nyt hyvin. Kukaan ei satuta sinua enää, — sanoin kyyneleet silmissäni.

Silloin pilkallinen nauru rikkoi hetken.

— Mitä pelleilyä tämä on, vanhus? — hänen miehensä sanoi hoiperrellen lasi kädessään. — Häivy täältä.

Nousin hitaasti suoraksi.

Ja juuri silloin jokin minussa murtui lopullisesti.

Kahdeksantoista kuukauden ajan olin uskonut, että hän oli onnellinen. Olin luottanut hänen viesteihinsä:
”Kaikki on hyvin, isä.”
”Älä huoli.”

Todellisuudessa hän eli helvetissä.

— Sinäkö kutsut itseäsi hänen miehekseen? — kysyin hiljaa.

Hän virnisti halveksivasti.

— Tietenkin. Ja hän tietää paikkansa.

Nuo sanat viilsivät sydäntäni.

— Hänen paikkansa on niiden luona, jotka rakastavat häntä. Ei sinun jalkojesi alla, — vastasin päättäväisesti.

Vieraat alkoivat vaivaantua. Jotkut laskivat lasinsa alas, toiset käänsivät katseensa pois.

— Luuletko pelottavasi minut? — hän sähisi. — Et ole kukaan.

— Olen hänen isänsä. Ja tänä iltana vien hänet pois täältä.

Hän nauroi ääneen.

— Ilman minua hän ei ole mitään. Ei rahaa, ei tulevaisuutta. Hän tarvitsee minua.

Anna yritti nousta, mutta kipu pakotti hänet takaisin maahan.

Huomasin mustelmat hänen käsivarsissaan ja kaulassaan.

Sydämeni särkyi.

— Mitä olet tehnyt hänelle…? — kuiskasin.

— Hän ansaitsi sen, — mies vastasi kylmästi.

Joku vieraista huokaisi järkyttyneenä.

Ja silloin huusin.

— KAIKKI ULOS!

Huone hiljeni.

— Juhlitko te, kun täällä rikotaan ihmisen elämä? Astuitte hänen ylitseen kuin hän ei olisi mitään! — huusin.

Ihmiset alkoivat poistua yksi kerrallaan.

Hiljaa.

Ilman naurua.

Ilman musiikkia.

Hetken kuluttua paikalla olimme vain me kolme.

Hän kalpeni.

— Tulet katumaan tätä. Minulla on suhteita, — hän mutisi.

Otin puhelimeni esiin.

— Poliisi. Ambulanssi. Asianajaja. He ovat jo tulossa.

Hän hätkähti.

— Valehtelet…

— Odota ja näet.

Hän yritti paeta, mutta astuin hänen eteensä.

— Et mene mihinkään ennen kuin vastaat teoistasi.

Kymmenen minuutin kuluttua poliisi saapui.

Anna vietiin sairaalaan.

Hänet vietiin käsiraudoissa.

Ambulanssissa Anna puristi kättäni.

— Luulin, ettet koskaan tulisi… — hän kuiskasi.

— Anna minulle anteeksi. Minun olisi pitänyt huomata aikaisemmin, — sanoin itkien.

Sairaalassa totuus paljastui.

Pahoinpitelyä. Henkistä väkivaltaa. Eristämistä. Manipulointia.

Hän kielsi Annalta yhteydenpidon perheeseen. Sanoi, ettei tämä ole mitään ilman häntä.

Anna alkoi melkein uskoa sen.

Melkein murtui.

Mutta hän löysi voiman kirjoittaa:

”Isä, auta minua.”

Nuo kaksi sanaa pelastivat hänen elämänsä.

Tänään Anna asuu luonani.

Hän toipuu.

Opettelee taas hymyilemään.

Joskus hän herää yöllä itkien.

Silloin istun hänen viereensä, tartun hänen käteensä ja sanon:

— Olet turvassa. Olen tässä.

Ja sinulle, joka luet tämän, sanon:

Jos lapsesi muuttuu.
Jos hän vaikenee.
Jos hän sulkeutuu —

älä sivuuta sitä.

Rakkaus ei ole pelkoa.
Rakkaus ei ole hallintaa.
Rakkaus ei ole kipua.

Ja jos saat joskus viestin:

”Ole kiltti, auta minua.”

Älä odota.

Saatat pelastaa elämän.