Heijastuksesta näin kasvoni, joita tuskin enää tunnistin: harmaantuneet ohimot, väsynyt katse, rypyt, joihin oli kätkeytynyt vuosikymmenten tarina. Tuijotin hakutuloksia liikkumatta.

Nimi.

Valokuva.

Päivämäärä.

Profiili sosiaalisessa mediassa.

Se oli hän.

Susan.

Minun Sue.

Tyttö, jonka kättä olin kerran pitänyt sateessa aseman edessä ja luvannut, etten koskaan jättäisi häntä.

Sydämeni puristui kasaan, kuin ilma olisi kadonnut ympäriltäni.

Hän oli elossa.

Hän hymyili kuvassa.

Mutta hymy ei ollut enää sama. Siitä puuttui nuoruuden huolettomuus. Siinä näkyi väsymystä, kipua ja hiljaista hyväksyntää.

Avasin hänen profiilinsa vapisevin käsin.

Viimeisin päivitys oli kahden vuoden takaa:

“Joskus elämämme suurin rakkaus on se, jonka kanssa emme koskaan saaneet olla.”

Luin sanat yhä uudelleen.

Ne polttivat sisintäni.

Ne kertoivat minusta.

Meistä.

Suljin tietokoneen ja istuin pitkään hiljaa. Kello raksutti. Tuuli hakkasi ikkunaa vasten. Maailma jatkoi kulkuaan, samalla kun omani hajosi.

Vuosien ajan olin vakuutellut itselleni, että kaikki meni niin kuin pitikin.

Että kohtalo päätti puolestamme.

Että meillä ei ollut vaihtoehtoa.

Se oli valhe.

Mukava ja turvallinen valhe.

Totuus oli paljon raskaampi.

En koskaan vastannut hänelle.

Annoin rakkautemme kuolla hiljaisuudessa.

Otin kirjeen taas käteeni.

Hänen käsialansa.

Epävarmat rivit.

Kyynelten jäljet paperissa.

“Olen odottanut sinua jo kolme kuukautta. Tarkistan postin joka päivä. Toivon joka ilta. Minua pelottaa. Sattuu. Mutta uskon yhä meihin…”

Suljin silmäni.

Vuonna 1991 olin nuori, eksynyt ja pelokas.

Minulle tarjottiin työtä toisessa kaupungissa.

Uraa.

Turvaa.

Rakkaus tuntui silloin hauraalta.

Epävarmalta.

Ajattelin: vastaan myöhemmin.

Huomenna.

Ensi viikolla.

Kun kaikki on selvää.

Mutta “myöhemmin” muuttui “ei koskaan”.

Ja lähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin maksoin siitä hinnan.

Sinä yönä en nukkunut.

Katsoin hänen kuviaan.

Luin vanhoja kommentteja.

Yritin ymmärtää hänen elämäänsä ilman minua.

Hän meni naimisiin.

Erosi.

Sai tyttären.

Sitten tuli sairaus.

Hoitojaksot.

Hiljaisuus.

Viimeinen viesti oli lyhyt:

“Jos luet tämän joskus, tiedä että olen antanut sinulle anteeksi.”

Itkin.

Ensimmäistä kertaa vuosiin.

En kivusta.

En väsymyksestä.

Vaan katumuksesta.

Siitä oivalluksesta, etten menettänyt tärkeintä kohtalon vuoksi, vaan oman pelkuruuteni takia.

Aamulla tein päätöksen.

Kirjoitin hänelle.

Pitkään.

Rehellisesti.

Ilman tekosyitä.

“Sue… löysin kirjeesi kolmenkymmenenkahdeksan vuoden jälkeen. En ansaitse vastausta. Mutta jos muistat minut vielä, anna anteeksi…”

Lähetin viestin ja tunsin, kuinka jokin sisälläni murtui.

Päivä kului.

Sitten toinen.

Kolmas.

Ei mitään.

Luulin, ettei hän ollut nähnyt viestiä.

Tai ettei hän halunnut vastata.

Viidentenä päivänä tuli vastaus.

Yksi sana:

“Sinä?”

Luin sen kymmeniä kertoja.

Sitten tuli toinen viesti:

“Luulin, että olit kuollut.”

Kirjoitimme toisillemme koko yön.

Lapsista.

Avioliitoista.

Menetyksistä.

Toteutumattomista unelmista.

Hän tunnusti:

“Odotin sinua kymmenen vuotta.”

Vastasin:

“Olen rakastanut sinua koko elämäni.”

Kuukautta myöhemmin tapasimme.

Pienessä kahvilassa järven rannalla.

Hän astui sisään hitaasti, keppiin nojaten.

Mutta hänen silmissään loisti yhä sama valo.

Istuimme hiljaa.

Neljäkymmentä vuotta.

Neljäkymmentä menetettyä vuotta.

Hän tarttui käteeni.

“Tiedätkö… emme voi palauttaa aikaa. Mutta voimme vaalia sitä, mitä meillä vielä on.”

Nyökkäsin.

Koska ymmärsin vihdoin:

Elämä antaa joskus toisen mahdollisuuden.

Mutta vain niille, joilla on rohkeutta kohdata omat virheensä.

Enkä minä aio enää vaieta.

En koskaan.