kuivien lehtien kahina — vaimenivat, aivan kuin maailma olisi vetäytynyt taustalle. Hän kuuli vain oman sydämensä raskaan sykkeen… ja näki sen, mitä ei olisi koskaan odottanut näkevänsä.

Penkin.
Naisen.
Ja kaksi vauvaa hänen vierellään.

— Äiti… — Adrian sanoi hiljaa. — Odota tässä hetki, ole kiltti.

Margit katsoi poikaansa tarkasti. Hän ei kysynyt mitään. Katse Adrian kasvoilla kertoi kaiken. Hän nyökkäsi ja istuutui hieman kauemmas.

Adrian lähti kävelemään kohti penkkiä. Jokainen askel tuntui painavalta, kuin hän olisi kulkenut suoraan menneisyyteen, jonka oli vuosien ajan yrittänyt unohtaa. Nainen nukkui — ei rauhallisesti, vaan uupumuksesta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja kädet ympäröivät vaistomaisesti kahta vauvaa, jotka oli kääritty kuluneisiin huopiin.

— Dóra… — hän kuiskasi.

Nimi lipsahti hänen huuliltaan ennen kuin hän ehti estää itseään.

Nainen säpsähti, avasi silmänsä ja jäykistyi heti tunnistaessaan hänet. Hän veti lapset lähemmäs itseään. Hänen katseessaan oli pelkoa, häpeää ja syvää väsymystä.

— Mitä sinä teet täällä? — Dóra kysyi hiljaa, ääni väristen.

— Olin kävelyllä äitini kanssa. — Adrianin katse siirtyi vauvoihin. — Keitä he ovat?

Dóra käänsi katseensa pois.

— Se ei kuulu sinulle.

Sanat sattuivat enemmän kuin Adrian olisi osannut kuvitella. Sillä jossain sisimmässään hän tiesi, ettei se ollut totta.

Hän kumartui hieman lähemmäs. Toisella lapsella oli tummat silmät — aivan samanlaiset kuin hänellä itsellään. Toisella oli pieni nenä, täsmälleen samanmuotoinen kuin Dóralla, jota hän oli joskus suudellut rakkaudella.

— Kuinka vanhoja he ovat? — Adrian kysyi hitaasti.

Dóra puri huultaan.

— Mene pois… pyydän sinua.

— Kuinka vanhoja? — hän toisti, nyt päättäväisemmin.

Hiljaisuus laskeutui heidän ylleen. Tuuli nosti kuivia lehtiä ilmaan, kuin aika olisi epäröinyt jatkaa kulkuaan.

— Vuoden ikäisiä — Dóra sanoi lopulta. — Tasaan kaksitoista kuukautta.

Adrian astui askeleen taaksepäin. Totuus iski häneen rajusti.

— Se ei ole mahdollista… — hän kuiskasi. — Me olimme silloin vielä naimisissa.

Kyyneleet nousivat Dóran silmiin.

— Juuri siksi pysyin hiljaa.

Sitten kaikki purkautui. Hän kertoi yksinäisyydestä, pitkistä öistä ilman vastausta, siitä miten Adrian oli aina poissa — kokouksissa, matkoilla, rakentamassa valtakuntaansa. Hän muisteli hetkeä, jolloin oli yrittänyt kertoa raskaudesta, ja Adrianin kiireistä, kylmää ääntä:

«Nyt ei ole sopiva hetki.»

— Ja pian sen jälkeen sain avioeropaperit — Dóra sanoi murtuneena. — Kuin sinetti koko elämälleni.

Adrian muisti. Sen päätöksen, jota hän oli kutsunut järkeväksi. Sen naisen, jonka hän oli sivuuttanut tunteellisena taakkana.

— En tiennyt, että he olivat kaksoset… — hän sanoi hiljaa.

— Et tiennyt mitään — Dóra vastasi katkerasti. — Koska et halunnut tietää.

Silloin Margit lähestyi heitä. Hän katsoi vauvoja pitkään ja sitten poikaansa. Hänen äänensä oli rauhallinen, mutta täynnä painoa.

— Nuo ovat sinun lapsiasi, Adrian. Ja jos käännät heille nyt selkäsi, et menetä vain heitä. Menetät itsesi.

Adrianin jalat pettivät. Hän polvistui penkin eteen. Kaikki, mitä hän oli rakentanut — raha, asema, vaikutusvalta — tuntui yhtäkkiä merkityksettömältä.

— Tein virheen — hän kuiskasi. — Hirvittävän virheen. Mutta anna minun olla heidän isänsä. Ole kiltti.

Dóra ei vastannut heti. Yksi vauvoista alkoi itkeä. Adrian ojensi vaistomaisesti kätensä, ja pienet sormet tarttuivat hänen etusormeensa.

Sillä hetkellä Adrian ymmärsi:
tämä kohtaaminen ei ollut sattumaa.
Se oli menneisyyden velka.
Ja ehkä hänen viimeinen mahdollisuutensa hyvittää kaikki.

Mutta kohtalolla oli vielä yksi isku varattuna…
sillä Dóra hengitti syvään ja paljasti salaisuuden, joka mullisti kaiken uudelleen…