Hän ei ollut tuntematon. Ei Sofian työkaveri. Se oli Daniel — nimi, jonka luulin jääneen menneisyyteen, mutta joka palasi elämääni tavalla, johon en ollut valmis.

Daniel. Mies, jonka kanssa Sofia oli ollut ennen minua.

Hän seisoi Lizzy vierellään. Tyttäreni piti häntä kädestä ja kertoi innokkaasti jotain. Daniel kumartui kuuntelemaan, hymyili ja nauroi. Hänen liikkeensä olivat liian luonnollisia, liian varmoja. Kun Lizzy kompastui, hän nosti tytön syliinsä epäröimättä, aivan kuin olisi tehnyt niin lukemattomia kertoja aiemmin.

Vatsaani kouraisi.

Jäin istumaan autoon. En pystynyt nousemaan. Seurasin vain, kuinka he kävelivät kohti rakennusta, jossa Sofia työskentelee. Daniel veti hupun Lizzylle päähän, kun tuuli nousi. Lizzy nauroi. Se nauru viilsi minua syvältä.

Tämä ei ollut sattumaa.
Eikä tämä ollut alkanut eilen.

Sinä iltana tulin kotiin tavallista aikaisemmin. Lizzy nukkui jo. Keittiö oli pimeä, vain kellon tikitys kuului. Kun Sofia astui sisään, hän pysähtyi.

– Miksi istut pimeässä? – hän kysyi varovasti.

– Meidän täytyy puhua – vastasin rauhallisesti.

Hän ymmärsi heti. Hän istui vastapäätäni ottamatta edes takkia pois.

– Tänään näin, kuka hakee Lizzyä päiväkodista – sanoin hiljaa. – Ja kuulin, miksi hän häntä kutsuu. Uusi isä.

Sofia kalpeni. Hän ei sanonut mitään.

– Daniel, eikö niin? – jatkoin.

Hän laski katseensa.

– En halunnut, että saisit tietää näin – hän kuiskasi.

– Miten sitten? – ääneni murtui. – Miten aioit selittää, että tyttäreni viettää aikaa toisen miehen kanssa, joka pyytää häntä kutsumaan itseään isäksi?

Sofia purskahti itkuun.

– Sinä olit aina töissä. Väsynyt. Minä olin yksin. Daniel auttoi… hän vain auttoi.

– Auttoi niin kauan, että Lizzy alkoi sekoittaa meidät? – kysyin hiljaa.

Hänellä ei ollut vastausta.

Seuraavat päivät olivat raskaita. Lizzy huomasi, että jokin oli vialla. Eräänä iltana hän tuli luokseni, halasi minua ja kuiskasi:

– Isi… oletko vihainen, koska pidän myös uudesta isästä?

Kyykistyin hänen eteensä ja taistelin kyyneleitä vastaan.

– Minä olen sinun isäsi – sanoin päättäväisesti. – Ja olen aina.

Hän katsoi minua vakavasti, liian vakavasti ikäisekseen.

– Sitten älä lähde pois.

Silloin ymmärsin, ettei kyse ollut vain avioliitosta.
Ei vain petoksesta.

Joku toinen oli hitaasti ottanut paikan tyttäreni elämässä — paikan, joka kuului minulle — ja minä huomasin sen vasta, kun kipu oli jo liian suuri.