Ei mitään erikoista, ei mitään luksusta – vain edullinen lihatuote, josta ajattelin tehdä pari voileipää. Kotona leikkasin siitä muutaman siivun, söin ne ja laitoin loput jääkaappiin. Kaikki vaikutti täysin normaalilta: haju, väri, maku. En osannut kuvitellakaan, mitä seuraavana aamuna tapahtuisi.
Aamulla otin saman meetvurstitangon jääkaapista, laskin sen leikkuulaudalle ja aloin viipaloida. Heti ensimmäisellä viillolla tunsin outoa vastusta. Luulin sen johtuvan kylmyydestä. Leikkasin uuden siivun, mutta tällä kertaa veitsi pysähtyi kuin seinään. Kumarruin katsomaan tarkemmin, ja lihaosan sisältä kimalteli jotain metallista.
Käytin veitsen kärkeä ja kaivoin vierasesineen hitaasti ulos meetvurstin ytimestä. Kun se viimein irtosi, menin sanattomaksi: kädessäni oli pieni USB-muistitikku, jonka pinta oli rasvainen ja punertavien lihamurujen tahrima. Samassa mieleeni nousi kuvottava ajatus – olin edellisenä päivänä syönyt tätä samaa meetvurstia. Miten tällainen esine voi päätyä tehdasvalmisteiseen elintarvikkeeseen?
Inhoni vaihtui pian uteliaisuudeksi. Pyyhin muistitikun talouspaperilla kuivaksi ja työnsin sen läppärini USB-porttiin. Järjestelmä tunnisti laitteen ja näytti kolme tiedostoa: kaksi pakattua hakemistoa ja yhden tekstitiedoston. Ei valokuvia, ei musiikkia, ei tavallisia käyttäjätietoja – vain nämä kolme anonyymiä tiedostoa.
Avasin tekstitiedoston. Siinä oli vain yksi lause:
”Jos luet tämän, jakeluketju on katkennut. Toimi arkiston ohjeiden mukaan.”
Jähmetyin paikoilleni. Lause kuulosti siltä kuin se olisi tarkoitettu sisäiseen käyttöön, ei suinkaan tuntemattomalle kuluttajalle. Se ei ollut vitsi, eikä se vaikuttanut virheeltä. Sen oli kirjoittanut joku, joka oletti vastaanottajan tietävän tarkalleen, mistä on kyse.
Avasin ensimmäisen pakatun kansion. Näyttö täyttyi kymmenistä valokuvista. Niissä näkyi teollisia tiloja: tuotantolinjoja, ruostumattomasta teräksestä tehtyjä altaita, lihalaatikoita, etikettejä ja viivakoodeja. Joissakin kuvissa näkyi työntekijöitä valkoisissa takeissa ja hiussuojissa. Mutta yksi yksityiskohta riuhtaisi minua: jokaisen henkilön silmien kohdalle oli vedetty musta paksu viiva, aivan kuin henkilöllisyys olisi täytynyt salata.
Toinen pakattu kansio sisälsi lyhyitä videoklippejä. Niissä näkyi kuljettimia, joille kaadettiin erilaisia lihaseoksia, lähikuvia tahmeista massoista, joiden reunoilla näkyi likatahroja, sekä yksi kohtaus, jossa pieni hiiri juoksi seinänviertä pitkin täysin surutta. Eräs video päättyi äkilliseen kolaukseen ja kuvaruudun tärähtämiseen – aivan kuin kameran käyttäjä olisi jäänyt kiinni ja tallennus katkaistu väkisin.
Tuossa vaiheessa huomasin hengittäväni pinnallisesti. Mitä enemmän katsoin, sitä selvemmäksi kävi, ettei kyse ollut henkilökohtaisista muistiinpanoista tai satunnaisista tallenteista. Se näytti todisteaineistolta. Dokumentoinnilta. Materiaalilta, joka voisi sopia tutkivalle journalistille tai viranomaisille – tai yhtä hyvin kiristäjälle.
Miksi nämä tiedostot sitten oli piilotettu muistitikulle, joka oli työnnetty meetvurstin sisään? Ja kenelle tämän ”paketin” piti päätyä?
Palasin tekstitiedoston lauseeseen. ”Jakeluketju on katkennut.” Tällä oli oltava merkitys. Ehkä muistitikku oli osa salakuljetusketjua, jota ei haluttu jäljitettäväksi digitaalisesti. Tai ehkä joku työntekijä oli yrittänyt vuotaa tietoja ulos huomaamattomasti. Oli kuitenkin selvää, ettei minun olisi pitänyt löytää sitä.
Soitin kauppaan, josta olin tuotteen ostanut. Sieltä ohjeistettiin ottamaan yhteyttä valmistajaan. Valmistajan asiakaspalvelussa vastasi automaatti, joka ei tietenkään tuntenut valikkoa nimeltä ”USB-tikku elintarvikkeen sisällä”. Lopulta minulle tarjottiin verkkolomaketta reklamaatiota varten.
Nyt muistitikku on työpöydälläni. Ulkopuolelta se on puhdas, mutta sen sisältö on kaikkea muuta kuin viaton. Ajattelen yhä samaa kysymystä: jos minä löysin tämän sattumalta, kuka sen olisi pitänyt löytää alun perin? Ja kuinka monta tällaista muistitikku ”pakettia” on liikkunut elintarvikeketjussa ilman, että kukaan on huomannut?