Koriini päätyi muun muassa muutama tuore maissintähkä. Ne näyttivät aivan normaaleilta: siistit, kirkkaanvihreät lehdet, tasainen hinta, ei mitään poikkeavaa. Tiesin lasten iloitsevan, sillä he rakastavat maissia — kuumaa, mehukasta, kevyesti suolattua ja voilla viimeisteltyä. Pieni arjen juhla, joka ei koskaan petä.
Kotona aloin kuoria maissia keittiönpöydän ääressä. Poistin ensimmäisen kerroksen lehtiä, sitten toisen. Yhtäkkiä käteni pysähtyi kuin itsestään. Tähkän sisällä oli jotain, mikä ei kuulunut sinne. Se ei näyttänyt pilaantuneelta jyvältä eikä lialta. Se oli tummaa, harmaa-mustaa, kosteaa ja kummallisen elävää. Sen rakenne ja väri olivat niin outoja, että tuijotin sitä hetken sanattomana.
Tunsin epämääräistä inhoa ja samalla levottomuutta. En uskaltanut koskea siihen sormilla. Asetin maissin syrjään ja tarkistin seuraavan. Löysin samanlaista massaa vielä kahdesta tähkästä. Sillä hetkellä päätös syntyi silmänräpäyksessä: heitin koko pussillisen roskiin. Ei mitään ”ehkä tämän voi puhdistaa” tai ”jospa vain osa on huonoa”. Ei. En ajatellut riskeerata, varsinkaan kun kyse oli lapsista.
Todellinen järkytys ei kuitenkaan tapahtunut keittiössäni, vaan vasta myöhemmin illalla.
Kun lapset olivat nukkumassa, avasin läppärin ja aloin etsiä tietoa. Aluksi puhtaasta uteliaisuudesta, mutta pikkuhiljaa tilanteesta tuli epämiellyttävä. Luin artikkeleita, tutkimuksia, selityksiä, katselin kuvia ja kommentteja. Mitä enemmän näin ja luin, sitä varmemmin ymmärsin, että kyse ei ollut tavallisesta pilaantumisesta.
Se, mitä olin nähnyt, tunnetaan nimellä maissin noki (latinaksi Ustilago maydis). Kyseessä on sienitauti, joka muuttaa maissinjyvät turvonneiksi, vaaleanharmaiksi pallomaisiksi rakenteiksi, jotka lopulta tummuvat mustiksi ja täyttyvät itiöistä. Tähkä ei vain ”mene pilalle” — se muuntuu. Jyvät kasvavat, halkeilevat ja mustuvat niin, että lopputulos muistuttaa lähes hiilen palasia.
Luulin jo olevani tarpeeksi järkyttynyt, mutta totuus oli vielä erikoisempi.
Nimittäin joissakin maissa tämä ei ole lainkaan kauhistus, vaan ruokaherkkua. Meksikossa sitä kutsutaan nimellä huitlacoche, ja sitä tarjoillaan ravintoloissa keittoihin, täytteisiin, kastikkeisiin ja jopa gourmet-annoksiin. Monet kehuvat sen ”mietoanmuttia” makua, jotkut kuvailevat sitä maanläheiseksi ja pähkinäiseksi.
Istuin keittiössä ja mietin, miten jokin, mikä minusta näytti vastenmieliseltä ja pelottavalta, voitiin muualla nähdä arvokkaana raaka-aineena.
Sitten näin tiedon, joka oli melkein käsittämätön: tietyillä alueilla viljelijät tahallaan altistavat maissin tälle taudille, koska sitä voidaan myydä paljon kalliimmalla kuin terveitä tähkiä. Toisin sanoen siellä, missä minä heitin kaiken suoraan roskiin, toiset pitävät sitä arvokkaana tuotteena.
Kaksi päivää myöhemmin palasin samaan kauppaan ostoksille. En etsinyt maissia, mutta kuljin vihanneshyllyn ohi ja näin jotain, mikä sai palan nousemaan kurkkuun: täsmälleen samat pakkaukset maissia olivat edelleen paikalla. Kukaan ei ollut siirtänyt niitä pois, kukaan ei ollut tarkistanut eikä merkinnyt mitenkään. Asiakkaat poimivat niitä vakavalla ilmeellä, tarkistamatta lehtiäkään.
Lähestyin myyjää varovasti ja kerroin, mitä olin kotona löytänyt. Hän kuunteli, nosti olkapäitään ja sanoi rauhallisesti:
— Me laitamme esille sen, mitä toimittaja tuo. Jos asiakkaille ei kelpaa, he voivat ostaa jotakin muuta.
Ei aavistustakaan yllätyksestä, huolesta tai vastuusta. Vain välinpitämättömyyttä, joka tuntui kylmältä. Siinä hetkessä oivalsin, miten suuri osa ruokaketjusta nojaa siihen, että kuluttaja luottaa — vaikka kukaan ei oikeasti valvo kaikkea.