Kun ihminen on epätoivoinen, hänestä löytyy yllättävän paljon voimaa. Pohjallisen alla oli ohut, taiteltu paperinauha. Niin pieni, että sen olisi helposti voinut missata.

Se ei ollut kuitti.

Se ei ollut hintalappu.

Se oli viesti.

Haalealla sinisellä musteella kirjoitettuna: «Jos löydät tämän, auta minua. Nimeni on Lily.»

Jähmetyin paikalleni.

Kolmevuotias poikani Stan istui lattialla ja katsoi minua kummissaan, toinen kenkä puoliksi jalassa, toinen jo riisuttuna. Yritin pitää ääneni vakaana:

— Ei mitään hätää, kulta. Äiti vain tarkistaa.

Mutta sisälläni sydän hakkasi kuin se yrittäisi murtautua ulos. Otin toisen kengän ja revin pohjallisen irti nopeammin kuin ensimmäisen. Tällä kertaa kengän sisältä löytyi paksumpi paperinippu, tiukasti taiteltuna.

Avasin sen varovasti.

Sisällä oli neljä pientä lappua, jokainen kirjoitettu vapisevalla käsialalla, kuin lapsen — tai jonkun, jolla ei ollut aikaa.

«En saa mennä ulos.»

«En saa leikkiä.»

«Etsikää minut, pyydän.»

Ja viimeinen, reunasta tummunut, ikään kuin kyyneleet olisivat osuneet siihen:

«Etsikää äitini, pyydän.»

Tunsin kylmän puristuksen rintakehässäni. Ne eivät olleet vain halvat lasten kengät kirpparilta. Ne olivat avunhuutoja.

Ensimmäinen ajatukseni oli soittaa poliisille, mutta melkein heti toinen ääni jauhoi päässäni: He eivät ota sinua tosissaan. Tiedän, miten se menisi. Sanottaisiin: «Tuokaa todisteet asemalle», «Me selvitämme», «Palataan asiaan». Sitten kengät päätyisivät johonkin varastolaatikkoon, ja todellinen lapsi jäisi edelleen yksin jonnekin.

En voinut olla tekemättä mitään.

Tutkin kenkää uudelleen. Sormeni tunsivat saumat, kärjen, kannan sisäpuolen. Yhtäkkiä huomasin kovan metallisen kohdan kannan alla. Hain keittiöveitsen, avasin kerroksen varovasti, ja pieni esine kilahti pöydälle.

Pieni hopeinen riipus, avaimen muotoinen.

Ei ollut leikkikoru. Se oli avain, aivan selvästi. Ja siihen oli kaiverrettu numero:

717

Stan kumartui katsomaan.

— Mikä tuo on?

— Avain, sanoin hiljaa.

— Mihin se menee?

— En tiedä vielä.

Sinä iltana, kun Stan oli nukkumassa ja autoin sairasäitiäni ottamaan lääkkeensä, istuin keittiönpöydän ääressä. Pöydällä oli hopeinen avain ja pikkuruiset paperilaput. Luvut 717 pyörivät mielessäni loputtomana kehänä. Oliko se huone, lokero, ovi, osoite?

En nukkunut kunnolla.

Seuraavana aamuna vein Stanin päiväkotiin ja kävelin takaisin kirpputorille, josta olin kengät ostanut. Myyjä oli siellä — sama nainen, joka oli ne minulle myynyt. Kun hän näki ilmeeni, hymy hyytyi.

— Onko jokin vialla? hän kysyi.

Otin kengät laukusta ja näytin viestilappuja. Naisen silmät suurenivat, ja hän valahti istumaan taittotuolille.

— Herranjumala…

— Mistä sait nämä kengät? kysyin.

Nainen nielaisi ja katsoi vapisevia käsiään.

— Noin kuukausi sitten mies toi ison laatikon lastenvaatteita. Hän ei puhunut juuri mitään. Huppari, lippalakki, kasvoista en nähnyt paljoa. Hän antoi minulle kympin ja sanoi, ettei tarvitse niitä enää. Sitten hän lähti. Ei nimeä, ei mitään.

— Muistatko muuta?

— Hän vaikutti kiireiseltä. Se on ainoa, mitä voin sanoa, hän vastasi.

— Onko laatikko vielä tallella?

Nainen nyökkäsi.

— Auton takana.

Menimme hänen pakettiautolleen. Takakontissa oli pölyinen pahvilaatikko, teipillä suljettu, kannessa teksti «3–4 v».

Se oli täsmälleen Stanin koko.

Sisällä oli pikkuruisia mekkoja, pyjamia, neuleita, housuja — siistejä, melkein uusia, mutta niistä puuttui jokin… lämmin. Kodin haju. Rakkaus. Sitten löysin vaaleanpunaisen neuletakin, jossa oli ommeltu nimilappu: