Seisoin edelleen pyjama päällä asuntomme ovella, nelivuotias tyttäreni Jasmin kainalossani, kun taas seitsemänvuotias poikani Markus piiloutui jalkojeni taakse.
Yhtäkkiä rappukäytävässä alkoi kuulua raskaita, tahdikkaita askelia – aivan kuin jokin rautainen joukko olisi noussut ylös portaita. Pian ovelle ilmestyi kolmekymmentä moottoripyöräilijää: nahkaliivit, saappaat, isot kädet, tatuoidut käsivarret ja tyynen uhkaava olemus.
Heidän perässään asteli asuntoni omistaja, Riku. Hän katsoi minua kylmästi, kuin tämä olisi ollut vain jokin yhdentekevä paperiasia.
– Aika on loppu, Rebekka, hän sanoi ilman tunteita. – Nämä herrat vievät tavarasi ulos kadulle. Sinulla on kymmenen minuuttia poimia kaikki tärkein.
Jasmin alkoi heti itkeä. Markus puristi lahjettani niin lujaa, että tunsin hänen pienet kyntensä. Sydämeni hakkasi rintaa vasten – tiesin tämän päivän tulevan, vaikka olin toivonut vielä yhtä viikkoa, yhtä ihmettä.
– Pyydän… aloitan uuden työn, saan ensimmäisen palkkani perjantaina, sanoin hiljaa. – Voin maksaa edes osan…
– Sanoit niin viime kuussa ja sitä ennen, Riku keskeytti. – Olen maksanut näille miehille, ja homma tehdään tänään.
Motoristien johtaja astui esiin. Hän oli valtavan kokoinen mies, harmaatukkaisen parran peittämä, käsivarret täynnä armeijatatuointeja. Hänen liivissään luki MARCUS sekä PRESIDENT.
– Rouva, siirtykää sivuun, hän sanoi matalalla äänellä, joka ei ollut vihamielinen, mutta ei myöskään lempeä. – Meidät on palkattu tekemään työ.
Silloin Markus ryntäsi esiin piilostaan, juoksi Marcusin luo ja takertui hänen jalkaansa.
– Älkää viekö kotiamme! hän huusi nyyhkyttäen. – Isä on poissa ja äiti yrittää niin kovasti! Älkää!
Marcus pysähtyi. Hän katsoi Markusta, sitten Jasminia käsivarsillani, ja lopulta vilkaisi asuntoomme sisälle. Hänen ilmeensä muuttui. Sitten hän astui hitaasti sisään. Muut motoristit seurasivat. Riku yritti ärjäistä:
– Hei! Ei teitä ole maksettu katselemaan! Teette työnne ja piste!
Mutta kukaan ei totellut. He seisoivat olohuoneessa ja tuijottivat seinää.
Seinä oli täynnä lasten piirustuksia, liimattuna teipillä tapettiin. Niissä oli karkeita, värikkäitä viivoja – mutta tärkeämpää oli se, mitä niihin oli kirjoitettu:
«Äiti auttaa nälkäisiä perheitä.»
«Haluan että äidillä on valoisa koti.»
«Meidän pitää olla hyviä vaikka meillä ei ole mitään.»
«Jumala, suojele äitiä.»
Piirustusten alla oli valokuva, laminoitu arkki jostain vapaaehtoistapahtumasta: minä jakamassa ruokalaatikoita kodittomille. Hymyilin väsyneesti. Kuvassa oli myös teksti:
«Kiitos Rebekalle – ilman sinua ruokajako olisi loppunut.»
Keittiön tasolla oli laskuja nippuina: sähkö, vesi, päiväkoti, vuokra. Kaikki maksamattomia, mutta siististi järjestettyinä kumilenkeillä – ikään kuin viimeinen yritys pitää elämä hallussa.
Marcus nappasi pienen pahvirasian käteensä. Siellä oli kaksi tiukasti sidottua, vaaleaa hiuslettiä. Vieressä oli paperilappu:
«Myydään – kiireellinen. Lasten kenkiin.»
Marcus laittoi rasian varoen takaisin, aivan kuin se olisi ollut hauras esine. Toinen motoristi käänsi selkänsä, pyyhkäisi silmäkulmaansa ja mutisi:
– Helkkari…
Riku menetti malttinsa:
– Minua ei kiinnosta teidän teatterinne! Tavarat ulos, nyt heti! Tämä on liiketoimintaa!
Marcus kääntyi hitaasti ja katsoi häntä suoraan.
– Sinä kutsut tätä liiketoiminnaksi? Äiti ja kaksi lasta? hän sanoi hiljaa mutta raskaasti.
– Hän on minulle velkaa! Riku karjui. – Joku maksaa tai tämä asunto tyhjenee! Kaksituhatta kaksisataa euroa!
Marcus ei sanonut mitään. Hän nyökkäsi miehilleen.
Yksi kerrallaan he alkoivat kaivaa taskujaan: lompakoita, seteleitä, kolikoita, joku repi shekin irti vihkosta. Rahaa kasautui pöydälle. Viidessä minuutissa pino oli valmis.
Marcus laski rahan, lisää vielä yhden setelin päälle ja ojensi kaiken Rikulle.
– Tässä. Velka maksettu. Nyt poistu.
Riku jäi tuijottamaan rahaa hetken kuin se olisi ollut pila. Sitten hän nappasi setelit ja häipyi sanomatta mitään. Ovi jäi auki hänen perässään.
Marcus kääntyi minua kohti.
– Lapsilla ei pidä teettää aikuisten virheitä, hän sanoi yksinkertaisesti.
Sitten he lähtivät. Yksi toisensa jälkeen. Alakerrassa moottorit murahtivat käyntiin ja katosivat kadulle kuin sotajoukko, joka oli tehnyt päätöksensä.