Kävi ilmi, että nuo kellertävänoranssit pallot eivät olleet mikään harmiton luonnon oikku. Kyseessä on harvinainen sieni, joka asettuu puun sisälle. Se voi elää rungon sisässä vuosien ajan, hajottaen puuta hitaasti ja huomaamattomasti. Ulospäin se ilmestyy vasta silloin, kun tuho on jo pitkällä eikä paluuta entiseen enää ole. Nuo “pieniltä appelsiineilta” näyttävät muodostelmat ovat sen itiöemiä. Viimeinen vaihe.
Seisoessani pihalla katsoin vanhaa puuta, joka oli ollut osa elämääni lapsuudesta asti. Yhtäkkiä ymmärsin jotakin karmivaa: puu oli kuolemassa. Eikä se ollut alkanut eilen tai viime viikolla – prosessi oli jatkunut jo pitkään.
Kaikkein ahdistavinta olivat ihmisten kertomukset, joihin törmäsin netissä. Monet kirjoittivat, että tällaiset sienet ilmestyvät usein puun kokeman voimakkaan stressin jälkeen: juurivauriot, jatkuva kosteus, äkilliset ilmastonmuutokset tai vanhojen rakennusten läheisyys. Eräs mies kertoi, että samanlaiset muodostelmat ilmestyivät hänen pihapuuhunsa vain muutamaa viikkoa ennen kuin puu kaatui suoraan talon päälle.
Kylmät väreet kulkivat selkäpiitä pitkin.
Menin takaisin ulos ja tarkastelin runkoa huolellisemmin. Halkeamat, tummat kohdat kaarnassa, outo haju sateen jälkeen – aiemmin en ollut kiinnittänyt niihin mitään huomiota. Nyt ne tuntuivat huutavan samaa viestiä. Puu ei ollut vain sairas – se oli todennäköisesti ontto sisältä.
Mutta se ei ollut pahinta.
Mitä enemmän luin, sitä levottomammaksi tulin. Useat lähteet mainitsivat, että tällaiset sienet ovat vuorovaikutuksessa hyönteisten kanssa. Ne erittävät makean imelää, hieman mädäntynyttä hajua – täsmälleen sellaista, jonka olin itse haistanut aamulla. Haju houkuttelee kärpäsiä ja kovakuoriaisia, jotka levittävät itiöitä edelleen. Jotkut ihmiset kertoivat nähneensä, kuinka ajan myötä näistä pehmeistä palloista alkoi ryömiä hyönteisiä. Ei pesiä. Ei koteloita. Hautomoita.
Muistin yhä tunteen, kun kosketin yhtä niistä: pehmeä, kostea, lähes elävä.
Siinä vaiheessa paniikki iski todella. Yksi ajatus ei jättänyt minua rauhaan: entä jos niitä on jo kaikkialla? Maassa. Juurissa. Liian lähellä taloa.
Soitin tutulle agronomille. Hän kuunteli kuvaukseni hiljaa ja sanoi lopulta lauseen, joka sai minut kalpenemaan:
“Jos itiöemät ovat näkyvissä, puuta ei enää voi pelastaa.”
Hän neuvoi pitämään lapset ja eläimet kaukana, olemaan koskematta sieneen paljain käsin ja kutsumaan asiantuntijat paikalle mahdollisimman pian. Itiöt voivat olla vaarallisia erityisesti allergikoille ja henkilöille, joilla on heikentynyt vastustuskyky. Suljetuissa pihoissa ne voivat jopa kerääntyä ilmaan.
Puhelun jälkeen tiesin, ettei kyse ollut enää vain epämiellyttävästä löydöstä. Tämä oli todellinen uhka.
Oudoin asia oli tunne, joka seurasi minua koko päivän. Piha, joka oli aina tuntunut turvalliselta ja tutulta, vaikutti yhtäkkiä vieraalta. Jopa vihamieliseltä. Puu, jonka alla olimme etsineet varjoa kesähelteillä, oli muuttunut pelon lähteeksi. Ne kirkkaanoranssit muodostelmat eivät näyttäneet enää mielenkiintoisilta tai kauniilta. Ne näyttivät varoitukselta.
Illalla menin katsomaan niitä vielä kerran. Auringonlaskun valossa ne hohtivat entistä kirkkaammin, lähes epätodellisesti. Ja silloin huomasin jotakin, mistä harvoin kerrotaan.
Yksi palloista… oli haljennut.
Hyvin hitaasti. Lähes äänettömästi. Sen sisältä valui paksua, tahmeaa massaa, ja haju voimistui välittömästi. Astuin vaistomaisesti taaksepäin, vatsaa kouraisi. Sillä hetkellä ymmärsin lopullisesti: luonnon kanssa ei pidä leikkiä. Se voi olla hiljainen. Huomaamaton. Jopa kaunis. Mutta kun se antaa merkin, sen sivuuttaminen voi olla kohtalokasta.
Nyt odotan asiantuntijoita. Puu joudutaan todennäköisesti kaatamaan. Piha käsittelemään. Ja joka aamu, kun astun ulos, katson puita eri tavalla kuin ennen.
Sillä nyt tiedän: pelottavimmat asiat näyttävät usein täysin harmittomilta. Ja joskus niinkin arkinen teko kuin kasvien kastelu voi johtaa oivallukseen, jonka jälkeen et enää koskaan näe kotiasi entisin silmin.