Silti minä tuon sen hänelle joka ilta – sanojeni kautta.

Kun muut lapset nukahtavat ruutujen sinertävään hehkuun, minä kuiskaan Ellalle maisemia. Kerron hänelle, miten hahmot liikkuvat, miltä hymy tuntuu kasvoilla, miten pelko ja ilo muuttavat ääntä ja hengitystä. Valitsen sanat huolellisesti, aivan kuin ne voisivat muuttua kuviksi. Ella ei näe silmillään. Hän näkee mielessään.

Nauhoitan nämä tarinat työpäivieni aikana, lounastauolla supermarketin varastossa. Olen piilossa hyllyjen ja laatikoiden välissä, kuulokkeet päässä, täysin irti ympäröivästä maailmasta. Noina hetkinä ei ole olemassa mitään muuta kuin tyttäreni ja ääneni.

Ainakaan viime viikkoon asti.

Varaston ovi paiskautui auki ilman varoitusta. Esimieheni ryntäsi sisään ja repäisi kuulokkeet korviltani.

”Oletko tosissasi? Jätät työsi kesken työaikana?” hän huusi.

Jähmetyin paikoilleni.

”Minulla on tauko”, sopersin.

Hän katsoi minua kylmästi.
”Ei enää. Olet erotettu.”

Siinä se oli. Yksi lause. Ei selityksiä. Ei myötätuntoa.

Anelin häntä. En itseni takia, vaan Ellan. Tyttäreni käy erityiskoulua näkövammaisille lapsille. Lukukausimaksut ovat valtavat. Palkkani riitti juuri ja juuri, mutta se oli kaikki, mitä meillä oli. Hän ei kuunnellut.

Sinä iltana istuin keittiön pöydän ääressä, edessäni maksamattomat laskut. Mielessäni pyöri vain yksi ajatus:
Miten kerron lapselleni, että olen pettänyt hänet?

Ella löysi minut itkun äänestä.

”Äiti… oletko surullinen?” hän kysyi hiljaa.

En saanut sanaakaan suustani.

Seuraavana aamuna talomme eteen pysähtyi vieras auto. Liian hieno. Liian hiljainen meidän kadullemme. Autosta nousi siististi pukeutunut mies, salkku kädessään, ja hän koputti oveen.

”Rouva Cole?” hän kysyi rauhallisesti.

”Kyllä…?” ääneni vapisi.

Hän hymyili. Ei kylmästi, vaan oudolla, lempeällä tavalla.

”Olkaa hyvä ja pakatkaa tavaranne. Ja tyttärenne tavarat. Te lähdette mukaani.”

Sydämeni tuntui pysähtyvän.

”Hetkinen… mitä? Aiotteko viedä Ellan? Minä hankin rahat, lupaan!”

Hän ojensi käyntikortin.

LUMEN-säätiö – aisti- ja näkösopeutukset.
Oikeudellinen edustaja. Henkilökohtainen kuraattori.

Jalkani pettivät.

”Tämä on varmasti virhe”, kuiskasin. ”Emme ole koskaan pyytäneet apua.”

”Olette kyllä”, hän vastasi hiljaa. ”Ette vain tienneet sitä.”

Hän astui sisään. Ella istui olohuoneen lattialla ja puristi vanhaa pehmopupuaan. Hän käänsi päänsä miehen ääntä kohti ja hymyili.

”Tuo mies tuoksuu sateelta”, Ella sanoi. ”Onko hän kiltti?”

Mies jähmettyi.

”On, kulta”, vastasin kyynelten läpi. ”Hän on kiltti.”

Hän kertoi, että joku oli kuullut nauhoitukseni. Että ääneni, jonka olin pitänyt epätoivoisena selviytymiskeinona, oli tavoittanut ihmisiä, jotka etsivät jotakin harvinaista. Ei lukijaa. Ei näyttelijää.

Vaan äitiä, joka osaa nähdä lapsensa puolesta.

Säätiö maksoi Ellan koulutuksen. Hoidot. Teknologian. Kaiken.

Ja minä?
Minulle annettiin mikrofoni.

Nykyään kerron maailmasta lapsille, jotka eivät ole koskaan nähneet valoa. Kuvailen värejä, joita ei voi katsoa, mutta jotka voi tuntea. Ja joskus tapahtuu asioita, joille lääkärit eivät löydä selitystä.

Eräänä iltana Ella puristi kättäni ja kuiskasi:

”Äiti… tänään minä näin valon.”

Silloin ymmärsin, ettei näkeminen aina ala silmistä.

Joskus se syntyy äänestä.
Ja rakkaudesta.