Raskas kattila putosi ylähyllyltä ja pyöri lattiaa pitkin. Tytöt seisoivat paikoillaan ja tuijottivat häntä. He tekivät sitä aina. Tarkkailivat. Testasivat. Odottivat huutoa, kyyneliä tai paniikkia.

— Varokaa, lattia on liukas, Nora sanoi rauhallisesti kääntymättä äkisti.

Hazel kurtisti kulmiaan. Tämä ei ollut se reaktio, jota hän odotti. Ei raivoa. Ei uhkauksia. Ei pelkoa.

— Etkö sinä pelkää meitä? hän kysyi terävästi.

Nora suoristautui hitaasti ja katsoi Hazelía suoraan silmiin. Ei ylhäältä alas. Ei säälin kautta. Vaan tasavertaisena.

— Pelkään vain yhtä asiaa, Nora vastasi hiljaa. — Sitä, että lapset uskovat jääneensä yksin.

Taloon laskeutui hiljaisuus. Jopa kaksoset lopettivat hermostuneen tirskumisensa.

Sinä iltana Nora ei lähtenyt. Kukaan ei pyytänyt häntä jäämään. Hän vain jäi. Hän jatkoi siivoamista. Ilman torumista. Ilman luentoja. Hän pesi lattiat, keräsi likaiset vaatteet ja pyyhki varovasti väriläikät seiniltä. Kun hän löysi Junen kylpyhuoneesta kyyristyneenä märissä vaatteissa, hän toi sanomatta sanaakaan puhtaan pyjaman ja lämpimän pyyhkeen.

— En kerro isälle, Nora kuiskasi. — Lupaan sen.

June nosti katseensa. Hänen silmissään ei ollut lapsen huolettomuutta. Vain häpeää ja tukahdutettua vihaa.

— Kaikki lähtevät, tyttö kuiskasi. — Me teemme sen tahallamme.

— Tiedän, Nora nyökkäsi. — Suru löytää joskus tiensä kaikkein väärimmällä tavalla.

Jonathan ei nukkunut sinä yönä. Hän istui työhuoneessaan ja odotti. Uutta skandaalia. Uutta pakoa. Uutta epäonnistumista. Mutta talo pysyi oudon hiljaisena.

Aamulla hän astui keittiöön ja pysähtyi kuin seinään.

Kaikki kuusi tyttöä istuivat pöydän ääressä. Heidän edessään oli oikea aamiainen. Ei muovirasioita. Ei kotiinkuljetusta. Kotona valmistettua ruokaa. Nora seisoi lieden ääressä.

— Tein Lenalle puuron ilman maitoa, Nora sanoi rauhallisesti. — Hänen äitinsä kirjoitti, että hän on allerginen.

Jonathan kalpeni.

— Mistä sinä tiesit…?

— Se luki listassa, Nora vastasi yksinkertaisesti. — Se oli jääkaapissa. On yhä. Kukaan ei vain katsonut sitä.

Hazel söi hiljaa. Ei provosoinut. Ei haastanut.

— Jäätkö sinä? hän kysyi äkisti.

Nora katsoi häntä ja sitten muita, jotka pidättivät hengitystään.

— En lupaa ikuisesti, Nora sanoi rehellisesti. — Mutta tänään kyllä.

Päivä kului. Sitten toinen. Ja sitten kokonainen viikko.

Nora ei yrittänyt olla äiti. Hänestä tuli jotain muuta: turva. Hän loi yksinkertaisia rutiineja. Rauhallisia iltoja. Yhteistä siivousta — ei rangaistuksena, vaan keinona saada hallinta takaisin. Hän salli vihan, mutta ei tuhoa. Kyyneleet, mutta ei julmuutta.

Eräänä päivänä Hazel murtui. Hän paiskasi maljakon seinään. Lasi räjähti sirpaleiksi olohuoneen lattialle.

— Mene pois! Hazel huusi. — Sinä lähdet kuitenkin, niin kuin kaikki muutkin!

Nora polvistui lattialle ja alkoi kerätä sirpaleita.

— Huuda vain, hän sanoi tyynesti. — Minä teen tämän silti loppuun.

Hazel romahti. Ei näytellen. Vaan oikeasti.

Myöhemmin Jonathan löysi Noran puutarhasta.

— En ymmärrä, hän myönsi. — Me maksoimme parhaat toimistot. Palkkasimme asiantuntijoita. Miksi tämä toimii sinun kanssasi?

Nora katsoi taloa. Kuusi hahmoa seisoi ikkunan takana vierekkäin.

— Koska he eivät ole pahoja, Nora vastasi hiljaa. — He surevat. Ja surua ei voi käskeä pois.

Kuukauden kuluttua talo oli muuttunut. Seinät olivat puhtaat. Puutarha hoidettu. Tytöt nauroivat jälleen. Varovasti, mutta aidosti.

Virallisesti Nora oli yhä vain siivooja. Iltaisin hän kuitenkin auttoi läksyissä. Ja öisin hän joskus istui Lenan sängyn vieressä, kun painajaiset palasivat.

Kahden kuukauden jälkeen Jonathan tarjosi hänelle oikeaa sopimusta. Palkkaa, josta Nora ei ollut koskaan uskaltanut haaveilla.

— Sinä pelastit perheeni, Jonathan sanoi. — En edes tiedä, miksi sinua kutsuisin.

Nora hymyili heikosti.

— Minä vain jäin.

Kolmekymmentäseitsemän lastenhoitajaa lähti, koska he taistelivat kaaosta vastaan.

Yksi nainen jäi — koska hän näki kivun.

Ja se riitti muuttamaan pelon täyttämän talon jälleen kodiksi.