Poliisi nousi ylös, käveli tiskille ja puhui hiljaa tarjoilijan kanssa. En kuullut sanoja, mutta näin heti, kuinka hänen ilmeensä muuttui. Hän suoristi selkänsä, nyökkäsi ja katosi keittiöön.

Hetkeä myöhemmin ravintolan valot himmenivät hieman.

Ja sitten se tapahtui.

Kaksi tarjoilijaa tuli esiin suuren suklaakakun kanssa, paksun kuorrutteen peittämänä. Kahdeksan kynttilää paloi rauhallisesti kakun päällä. Puheensorina vaimeni lähes kokonaan.

– Hyvää syntymäpäivää, Barry, poliisi sanoi lämpimällä ja rauhallisella äänellä.

Nousin heti seisomaan.
– Herra, tämä ei ole tarpeen… emme voi…

Hän katsoi minua suoraan.
– Voitte kyllä, hän vastasi lempeästi. – Joskus ihmiset eivät tarvitse rahaa. He tarvitsevat vain luvan ottaa vastaan hyvyyttä.

Barry tuijotti kakkua kuin se voisi kadota millä hetkellä hyvänsä. Hänen kätensä olivat tiukasti sylissä. Hän ei vielä hymyillyt.

– Entä toive? hän kuiskasi.

Poliisi kyykistyi hänen viereensä.
– Tiedätkö, hän sanoi hiljaa, – toiveet eivät aina toteudu niin kuin kuvittelemme. Eivätkä silloin, kun odotamme. Mutta jos lakkaamme uskomasta niihin, ne katoavat kokonaan.

Barry nielaisi ja nyökkäsi hitaasti.

Hän sulki silmänsä.

Kynttilöiden liekit värähtelivät. Pidin hengitystäni, pelkäsin liikahtaa.

Hän puhalsi ne sammuksiin.

Sillä hetkellä murruin.

Kyyneleet valuivat vapaasti enkä yrittänyt enää pidätellä niitä. En välittänyt siitä, kuka näki. Poikani hymyili – aidosti – ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

Söimme kakkua ja nauroimme. Muutaman minuutin ajan elämä tuntui melkein normaalilta.

Sitten huomasin rahat pöydällä.

– Makson ne takaisin, sanoin nopeasti. – Lupaan. Heti kun pystyn.

Hän pudisti päätään.
– Ei minulle, hän vastasi. – Maksa maailmalle. Kun aika on oikea.

Hän oli jo lähdössä.

– Herra! Barry huusi ja hyppäsi alas tuolilta.

Poliisi kääntyi.
– Niin?

– Minä tein sittenkin toiveen, Barry sanoi.

Poliisi hymyili kevyesti.
– Mikä se oli?

Barry epäröi.
– Että äiti ei enää itkisi rahan takia.

Hymy katosi.

Hetken ajan poliisi näytti siltä, kuin sanat olisivat osuneet häneen suoraan sydämeen.

– Se on vahva toive, hän sanoi hiljaa.

Kolme päivää myöhemmin oveemme koputettiin.

Luulin ensin, että kyseessä oli erehdys.

Mutta siinä hän seisoi – ilman virkapukua, kansio kädessään.

– En voi luvata ihmeitä, hän sanoi. – Mutta lupasin itselleni yrittää.

Kansion sisältä löytyi asioita, joista en ollut edes tiennyt. Tukiohjelma. Väliaikainen työ minulle. Ilmaiset kouluruoat Barrylle. Ja käytetty polkupyörä – naarmuinen, ei uusi, mutta luotettava.

Kun Barry näki sen pihalla, hän ei sanonut sanaakaan. Hän vain juoksi poliisin luo ja halasi tätä niin tiukasti, kuin peläten kaiken katoavan.

– No, poliisi kysyi pehmeästi, – toteutuiko toive?

Barry pudisti päätään.
– Ei vielä. Äiti ei enää itke. Mutta haluan, ettei hänen tarvitse koskaan pelätä.

Itkin taas.

Mutta tällä kertaa en epätoivosta.

Joskus kakku ei ole vain kakku.
Joskus merkki ei ole vain ammatti.
Ja joskus lapsen usko on vahvempi kuin maailma, joka on pettänyt hänet.

Jos luulet, etteivät pienet teot merkitse mitään, et ole koskaan nähnyt lasta uskomassa uudelleen.