Sydämeni alkoi hakata nopeammin. Istuuduin alas, kädet tiukasti yhdessä, enkä tiennyt, mitä odottaa.

Esimieheni nousi pöytänsä takaa ja käveli ikkunan luo. Hän seisoi hetken hiljaa, aivan kuin olisi etsinyt oikeita sanoja.

— Tiedätkö sinä edes, mitä teit kuukausi sitten? hän kysyi lopulta.

— Autoin erästä miestä, vastasin hiljaa. — Hänellä ei ollut ruokaa. Hän oli koiransa kanssa. Jos tein virheen…

— Virheen? hän kääntyi äkisti minuun päin. — Sinulla ei ole aavistustakaan, kuka hän oli.

Hän laski eteeni paksun kansion, jossa oli virallisia leimoja. Pelkkä sen näkeminen sai rintani tuntumaan raskaalta.

— Hän oli sotaveteraani, esimies jatkoi rauhallisemmalla äänellä. — Erikoisjoukkojen upseeri. Hän osallistui tehtäviin, joista ei puhuta julkisesti. Hän pelasti muiden henkiä… ja jäi lopulta itse ilman apua.

Muistin, miten hän istui jalkakäytävällä, väsynyt mutta arvokas, pitäen koiransa talutushihnaa huolellisesti.

— Ja se koira, hän lisäsi pienen tauon jälkeen, — ei ollut tavallinen lemmikki. Se oli palveluskoira. Se pelasti myös minun veljeni hengen.

Katsoin häntä henkeä pidätellen.

— Veljesi?

Hän nyökkäsi hitaasti.
— Kyllä. Tuo mies suojasi häntä omalla kehollaan. Ilman häntä veljeni ei olisi selvinnyt. Ja silti… tuo mies päätyi kadulle.

Huoneeseen laskeutui painava hiljaisuus.

— Hän kuoli eilen, esimies sanoi hiljaa. — Aivoverenvuoto. Hänet löydettiin yömajasta.

Tunsin kyynelten kohoavan silmiini.

— Mutta sinun pitäisi tietää yksi asia, hän jatkoi. — Viimeisinä viikkoinaan hän sanoi, että hänen elämällään oli sittenkin ollut merkitys. Koska yksi väsynyt nainen näki hänessä ihmisen.

— Entä koira? kuiskasin.

Surullinen hymy ilmestyi hänen kasvoilleen.

— Se on turvassa. Veljeni otti sen luokseen. Hän sanoi, että se oli vähintä, mitä hän voi tehdä.

Hän nousi ja ojensi minulle kätensä.

— En kutsunut sinua tänne moittiakseni. Halusin kiittää sinua. Inhimillisyydestäsi. Siitä, ettet kääntänyt katsettasi pois.

Kun palasin käytävälle, sairaala eli omaa tuttua rytmiään: kiireisiä askeleita, puhelinten soittoa, jatkuvaa liikettä.

Mutta minussa jokin oli muuttunut pysyvästi.

Sinä iltana halasin lapsiani tavallista tiukemmin ja ymmärsin yhden asian:
joskus luulemme tekevämme vain pienen teon.
Todellisuudessa annamme toiselle sen, mitä hän eniten tarvitsi — tunteen siitä, ettei häntä unohdettu.