Yhdeksänkymmentävuotias isoäiti ryömi kylmää lattiaa pitkin kohti ovea, toivoen pääsevänsä jotenkin kotiin. Ja silloin tapahtui jotakin, mikä sai monet kääntämään katseensa pois häpeästä.

Hän astui kauppaan hitaasti, nojaten vanhaan, kuluneeseen puukeppiin. Jokainen askel tuntui raskaalta. Jalat vapisivat, selkää särki, ja hengittäminenkin oli vaikeaa. Silti hän oli tullut yksin. Hän oli tottunut pärjäämään omillaan koko elämänsä ajan — eikä halunnut nyt, vanhuudessakaan, olla kenestäkään riippuvainen.

Hän kulki hyllyjen välissä ja tarkasteli tuotteita huolellisesti. Harmaat hiukset pilkistivät haalistuneen huivin alta. Hän nosti leivän käteensä, katsoi hintaa ja laski sen takaisin hyllylle. Sama tapahtui voin kanssa. Hän siristi silmiään, käänsi pakkauksen ja huokaisi hiljaa.

Hinnat tuntuivat kohtuuttomilta, melkein loukkaavilta. Yhä useampi tuote päätyi takaisin paikalleen, sillä hän tiesi rahojensa tuskin riittävän edes välttämättömiin asioihin.

Kauppa oli täynnä ääniä ja kiireisiä ihmisiä. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota hentoon vanhukseen, joka liikkui vaivalloisesti. Sitten hän kompastui. Terävä kipu viilsi jalkaa, ja hän kaatui kovalle lattialle. Keppi lipsahti hänen kädestään.

— Ai… miten sattuu… — hän kuiskasi.

Muutama asiakas katsoi häntä hetken. Sitten he käänsivät katseensa pois. Eräs nainen jatkoi jogurttien valitsemista, mies kassalla tuijotti puhelintaan. Isoäiti yritti nousta, mutta keho ei totellut. Hän kaatui uudelleen.

Kyyneleet silmissään hän katsoi ympärilleen ja ojensi kätensä apua pyytäen. Kukaan ei tullut. Yksi nuori mies jopa otti puhelimensa esiin ja alkoi kuvata tilannetta.

Voimat hiipuen hän alkoi ryömiä kohti uloskäyntiä. Toisella kädellä hän piti kiinni kepistä, toisella hän veti itseään pitkin kylmää lattiaa. Jokainen liike oli tuskallinen. Ihmiset väistyivät tieltä, mutta kukaan ei ojentanut kättään. Katseissa oli sääliä — ja välinpitämättömyyttä.

Ja sitten tapahtui jotakin odottamatonta.

Sisäänkäynnin luona ostoskärryt pysähtyivät äkisti. Niitä työnsi noin kymmenvuotias poika kuluneessa takissa. Hän irrottautui äitinsä kädestä ja juoksi epäröimättä vanhan naisen luo.

— Isoäiti… sattuuko teihin pahasti? — poika kysyi hiljaa.

Hän polvistui naisen viereen ja tarttui tämän käteen.

— Älkää pelätkö. Olen tässä.

Sitten poika nousi ja huusi kovalla äänellä:

— Miksi kukaan ei auta? Hän on ihminen!

Kauppaan laskeutui painostava hiljaisuus. Katseet painuivat alas. Häpeä oli käsin kosketeltavaa.

Vasta silloin aikuiset alkoivat liikkua. Joku soitti apua, joku toi vettä. Liian myöhään, liian kömpelösti.

Isoäiti sai lopulta apua. Mutta sinä päivänä kaikki ymmärsivät jotakin tärkeää: suurinta tekoa ei tehneet vahvat eivätkä kiireiset.

Sen teki lapsi, joka muistutti kaikkia yksinkertaisesta totuudesta:
auttaminen ei vaadi sankaruutta — vain sen, ettei käännä katsettaan pois.