Ylellinen lomakohde valittuna, kahdelle varattu huone, lentoliput piilotettu auton hansikaslokeroon asiakirjojen alle. Vaimoaan varten hän oli valmistellut uskottavan valheen — kiireellisen työkomennuksen virallisilla papereilla.

Sinä iltana hän palasi kotiin väsyneenä ja etäisenä.
”Lähden huomenna”, hän sanoi lyhyesti.
Vaimo nyökkäsi vain. Viime kuukausina Arthur oli muuttunut kylmäksi ja ärtyisäksi. Hän oli niin varma omasta petoksestaan, ettei hetkeäkään epäillyt, että nainen tiesi jo kaiken.

Epäilys oli kuitenkin elänyt vaimossa pitkään. Vaisto kertoi, ettei kyse ollut työstä vaan toisesta naisesta. Todisteita ei ollut — ennen tuota yötä.

Myöhään yöllä, Arthurin nukkuessa sikeästi, hän hiipi hiljaa autotalliin. Taskulampun valossa hän tutki auton. Muutamassa minuutissa totuus paljastui: kahdelle varatut lentoliput, kaksi nimeä — ja vieras naisen nimi hänen miehensä vieressä.

Hän pysähtyi. Rintaa puristi tuska, joka vei hengityksen. Hetken kuluttua hän palasi sisälle ja istui tuntikausia keittiössä täysin hiljaa. Ei kyyneleitä. Ei huutoa.

Hän olisi voinut herättää Arthurin ja vaatia selitystä. Hän olisi voinut soittaa rakastajattarelle.
Mutta hän valitsi toisin.

Aamulla, kun Arthur pakkasi matkalaukkuaan, vaimo oli rauhallinen ja huolehtiva. Hän valmisti aamiaisen, muistutti laturista ja hymyili kevyesti. Arthurin viimeinenkin epäilys katosi. Sillä hetkellä mies lakkasi olemasta aviomies.

Heti oven sulkeuduttua nainen ryhtyi toimeen. Järjestelmällisesti ja ilman tunnekuohua. Asianajaja. Notaari. Allekirjoitukset. Miehen viattomalta vaikuttanut matka muuttui täydelliseksi hetkeksi ratkaisevalle päätökselle.

Kolmantena lomapäivänä Arthur yritti käyttää yhteistä pankkitiliä. Ei onnistunut. Hän kokeili uudelleen. Soitti vaimolleen — ei vastausta. Viestit näkyivät luettuina, mutta niihin ei vastattu.

Illalla hotellihuoneeseen tuotiin kirjekuori. Sen sisällä oli kaikki: kopiot lentolipuista, tiliasiakirjat, avioerohakemus ja lyhyt käsinkirjoitettu viesti:

”Olit varma, etten tiennyt mitään. Olit väärässä. Nauti lomastasi — tämä on viimeinen, jonka minä maksan.”

Arthur luki rivit yhä uudelleen. Maa tuntui katoavan hänen jalkojensa alta. Rakastajatar puhui, mutta hän ei kuullut sanaakaan. Ensimmäistä kertaa hän ymmärsi menettäneensä kaiken.

Kun hän palasi kotiin, häntä odotti tyhjä asunto. Ei valokuvia, ei henkilökohtaisia tavaroita, ei yhteistä menneisyyttä. Pöydällä olivat vain avaimet ja huolellisesti järjestetyt paperit.

Ei huutoa. Ei kostoa. Nainen oli vain lähtenyt — lopullisesti.

Joskus voimakkain kosto ei ole äänekäs eikä näyttävä. Se on hiljaisuus, selkeys ja arvokkuus. Ja juuri siihen Arthur ei ollut lainkaan valmistautunut.