Hän palasi kotiin kolme päivää etuajassa. Komentaja oli päästänyt hänet lähtemään terveydellisistä syistä, mutta hän päätti olla kertomatta siitä vaimolleen.

Hän halusi yllättää tämän. Kuukausien sodan, jatkuvan pelon ja hermoja raastavan odotuksen jälkeen hän kaipasi vain hetkeä, joka tuntuisi normaalilta.

Hän avasi portin hiljaa. Talossa vallitsi outo puolipimeys: vain keittiössä paloi valo. Takapihalta kuului kuitenkin heikko, epätasainen ääni. Ei askelia, vaan enemmänkin laahaamista. Kuin joku olisi ollut hyvin vanha tai vakavasti sairas.

Hänen rintansa kiristyi.

Hän käveli vajalle. Ovi ei ollut lukossa — sitä piti kiinni vain sisältä päin nojaava vanha ämpäri. Hän avasi oven.

Sisällä, likaisten peittojen päällä, istui hänen äitinsä.

Nainen oli kumartunut, kasvot olivat laihtuneet ja silmien alla näkyi tummat varjot. Sormet olivat turvonneet, iho halkeillut kylmästä. Hänellä oli yllään revennyt villapaita. Vieressä oli kulho, jossa oli puuron jäänteitä, joihin oli noussut hometta. Kylmä ja kosteus löivät vasten kasvoja.

Kun äiti näki poikansa, hän säpsähti.

– Poikani… sinunhan piti tulla vasta kolmen päivän päästä…, hän kuiskasi.

– Äiti… miksi sinä olet täällä? Hänen äänensä murtui.

Äiti laski katseensa.

– Näin on parempi… kaikille…

Kun hän yritti nousta, mies huomasi syvät jäljet äidin ranteissa. Jäljet näyttivät siltä, kuin köydet olisivat puristaneet ihoa pitkään.

Silloin hän ymmärsi:
äiti ei asunut täällä.
Hänet oli suljettu tänne.

Hän ryntäsi taloon. Vaimo seisoi keittiössä puhelin kädessään. Nähdessään miehen hän kalpeni.

– Sinä… olet jo kotona? hän sopersi.

– Miksi äitini on lukittuna vajaan? Jokainen sana viilsi ilmaa.

Vaimo vaikeni ja istuutui hitaasti, kuin jalat eivät olisi enää kantaneet.

– Et tiedä, millaista tämä oli, hän sanoi lopulta. – Sinä olit poissa. Kaikki jäi minun vastuulleni. Talo, raha… ja hän. Hän nöyryytti minua jatkuvasti.

– Nöyryytti? mies vastasi kylmästi. – Se nainen, jonka näin, näytti siltä kuin hänet olisi murrettu.

Vaimo puristi huulensa yhteen.

– Hän löysi asiakirjat, hän myönsi hiljaa. – Lääkärin paperit.

Mies jähmettyi.

– Mitkä paperit?

Vaimo osoitti jääkaapin päällä olevaa kirjekuorta. Kun mies avasi sen, hänen päänsä alkoi pyöriä. Lääkärinlausunto. Raskauden keskeytys. Päivämäärä. Allekirjoitus.

– Hän tiesi kaiken, vaimo jatkoi. – Hän uhkaili minua. Sanoi kertovansa sinulle. Että sinä ajaisit minut pois. Että en ole ”oikea vaimo”.

Mies katsoi häntä pitkään.

– Ja siksi lukitsit hänet?

Vaimo purskahti itkuun. Mutta kyyneleet eivät olleet katumusta — ne olivat pelkoa. Pelkoa ihmiseltä, jonka valhe oli romahtamassa.

– Pelkäsin… hän toisti. – Pelkäsin menettäväni kaiken.

Silloin mies ymmärsi pahimman:
kyse ei ollut vihasta.
Kyse oli pelosta ja itsekkyydestä.

Hän palasi vajalle ja nosti äitinsä syliinsä. Tämä oli kevyt. Liian kevyt. Kuin elämä olisi hitaasti valunut hänestä pois.

– Anteeksi… äiti kuiskasi. – En halunnut rikkoa perhettäsi.

Nuo sanat sattuivat enemmän kuin mikään muu.

Hän soitti ambulanssin. Poliisin. Komentajansa.

Vaimo seisoi ovella ja toisti vain:

– Minä suojelin vain sitä, mikä on minun.

Ei ”meitä”.
Ei ”perhettä”.

Sinä yönä mies ymmärsi, ettei sota ollut päättynyt hänen palatessaan kotiin. Se oli vain muuttanut muotoaan.
Ja joskus vaarallisin vihollinen on se, jolle olet joskus sanonut: ”rakas”.

Добавить комментарий

Ваш адрес email не будет опубликован. Обязательные поля помечены *