Melnikova kelasi videota hitaasti taaksepäin. Talon valvontakamerajärjestelmä oli asennettu vain muutamaa viikkoa aiemmin useiden epäilyttävien tapausten jälkeen. Kuva oli mustavalkoinen ja hieman rakeinen, mutta yksityiskohdat erottuivat selvästi. Ensin tyhjä käytävä. Sitten hissi. Lopuksi asunnon ovi.

— Katso tätä… — hän sanoi hiljaa.

Näytölle ilmestyi pitkä mies, pukeutuneena tummiin vaatteisiin. Hänen kasvonsa olivat kokonaan peitetty maskilla. Hän seisoi oven edessä liikkumatta, aivan kuin olisi kuunnellut. Yksi minuutti kului. Sitten toinen. Kolmas.

— Hän odotti oikeaa hetkeä, — Kovaljov sanoi synkästi.

Seuraava kuva sai tytön äidin jalat pettämään. Tuntematon mies otti taskustaan ohuen metalliesineen ja alkoi avata lukkoa varmoin ottein. Oli selvää, ettei tämä ollut hänelle ensimmäinen kerta. Ovi aukesi lähes äänettömästi, ja mies astui asuntoon.

— Voi luoja… — nainen kuiskasi ja peitti suunsa kädellään.

Seuraavat tallenteet olivat asunnon sisäkameroista. Isä oli vaatinut niiden asentamista, koska hän oli usein työmatkoilla. Juuri nämä kuvat osoittautuivat kaikkein pelottavimmiksi.

Mies liikkui lähes äänettömästi. Hän riisui kenkänsä, katsoi ympärilleen ja suuntasi hitaasti lastenhuonetta kohti. Kamera näytti oven ja osan huoneesta. Näkyi, kuinka hän kyykistyi, kurkisti sängyn alle… ja jähmettyi paikalleen.

— Hän tajusi, että tyttö oli hereillä, — Melnikova kuiskasi.

Se, mitä tapahtui seuraavaksi, sai Kovaljovin puristamaan nyrkkejään. Mies alkoi varovasti ryömiä sängyn alle. Sillä hetkellä tyttö nousi äkisti istumaan sängyssä. Hän näki miehen.

Ja mies näki hänet.

He tuijottivat toisiaan muutaman sekunnin ajan. Jopa näytön läpi välittyi jäätävä pelko. Sitten mies vetäytyi nopeasti taaksepäin, jäi hetkeksi liikkumattomaksi ikään kuin kuunnellen ja katosi sen jälkeen ripeästi, lähes kontaten, huoneesta.

— Hän meni pois… — tyttö sanoi hiljaa. — Minä puhuin totta…

Huoneeseen laskeutui painostava hiljaisuus. Äiti alkoi itkeä äänettömästi, koko keho täristen. Hän ymmärsi kauhean totuuden: hän ei ollut uskonut omaa lastaan.

— Hän ei vienyt mitään, — Kovaljov sanoi käheästi. — Hän ei tullut varastamaan.

Vastaus oli ilmeinen — ja juuri siksi niin karmiva.

Poliisi eristi alueen välittömästi. Ulkokamerat näyttivät, kuinka mies poistui rakennuksesta takaoven kautta, kulki sisäpihojen läpi ja katosi autotallien väliin. Sinä yönä häntä ei saatu kiinni.

Mutta tarina ei päättynyt siihen.

Kaksi päivää myöhemmin naapurialueen perhe otti yhteyttä poliisiin. Heidän seitsemänvuotias poikansa kertoi, että yöllä hänen huoneessaan seisoi “mies mustissa” ja kuiskasi, ettei hän saisi huutaa. Vanhemmat eivät uskoneet — ennen kuin katsoivat tallenteet.

Sama hahmo. Sama liikkumistapa. Sama maski.

Tutkinnassa selvisi, että tuntematon mies valitsi asuntoja, joissa asui lapsia, joissa ei ollut koiraa ja joissa vanhemmat olivat väsyneitä ja huomaamattomampia. Hän ei varastanut. Hän tarkkaili. Piiloutui. Testasi, huomaisiko joku hänet.

Karmivinta oli se, että joillakin tallenteilla hän seisoi pitkiä minuutteja nukkuvien lasten sänkyjen vieressä.

Ensimmäisen asunnon tyttö pelastui täpärästi. Jos hän ei olisi paennut. Jos hän ei olisi katsonut ulos ikkunasta. Jos poliisipartio olisi ajanut toista katua…

Nykyään kukaan talossa ei nuku rauhallisesti. Vanhemmat tarkistavat lukot useita kertoja yössä. Lapset pelkäävät pimeää. Ja sänkyjen alla ei ole enää leluja — vain tyhjää tilaa.

Poliisi on virallisesti ilmoittanut, että tapaus on yhä avoin. Naamioitunut mies on edelleen vapaana.

Ja aina kun yöllä kuuluu hiljainen narahdus, sama kysymys nousee jokaisen vanhemman mieleen:

jos lapsi sanoo totuuden vielä kerran — uskotaanko häntä heti?