Hän pysähtyi hetkeksi, kuin ei olisi varma, mitä tehdä seuraavaksi. Kädessään hänellä oli vain muovipussi henkilökohtaisista tavaroista ja muutama paperi. Siihen koko elämä oli kutistunut.

Hän ei epäröinyt kuitenkaan kauan. Hän soitti taksin ja sanoi kuljettajalle hiljaisella, mutta päättäväisellä äänellä:

— Hautausmaa. Sinne, missä morsiameni lepää.

Kun taksi pysähtyi vanhan rautaportin eteen, mies jäi pitkäksi aikaa seisomaan. Hän ei pystynyt heti astumaan sisään. Hän oli ajatellut tätä hetkeä vuosia, nähnyt unia siitä, pelännyt sitä. Mutta todellisuus tuntui vielä raskaammalta.

Hän ei ollut ollut hautajaisissa — häntä oltiin kuulusteltu juuri sinä päivänä, ja myöhemmin vangittu. Hänelle vain ilmoitettiin, että nainen, jota hän rakasti, oli kuollut äkillisesti. Hän ei saanut nähdä ruumista, ei saanut sanoa viimeisiä sanoja.

Hautausmaa oli valtava. Riveittäin kiviä, nimiä ja päivämääriä, vieraita tarinoita. Hän kulki niiden välissä yli puoli tuntia, pysähtyen jokaisen kiven kohdalla, etsien tuttua nimeä. Mutta hän ei löytänyt sitä.

Lopulta hän veti taskustaan rypistyneen paperin, johon hautapaikka oli kirjattu. Teksti oli töhritty kiireessä, numeroita ja kirjaimia oli vaikea edes tulkita. Hän kulki paperin neuvomaa reittiä pitkin — mutta tuloksetta.

Toisenkaan kerran tarkistaessa hän ei löytänyt mitään.
Kolmannen kerran sama tyhjyys.

Silloin hän huomasi hautausmaan vanhan hoitajan, joka käveli häntä kohti kumisaappaat jalassa ja kulunut takki päällään.

— Anteeksi… — mies sanoi ääni murtuen. — Etsin erästä hautaa. Tässä on nimi… Voisitteko auttaa?

Hoitaja otti paperin, siristeli silmiään pitkään ja nyökkäsi sitten hitaasti.

— Kyllä minä tämän tytön muistan. Harvinainen nimi. Tule mukaan.

Yllättäen mies johdatettiin aivan eri alueelle kuin missä paperin mukaan olisi pitänyt olla. Lopulta hoitaja pysähtyi vanhan puolen varjoisaan kulmaan ja osoitti mustaa, kiiltävää hautakiveä.

— Tässä se on.

Sen sanottuaan hän poistui, jättäen nuoren miehen yksin.

Mies astui lähemmäs. Hautakivi oli sydämen muotoinen, keskellä morsiamen kuva. Sen ympärillä tuoreita kukkia, poltettuja kynttilöitä, pieniä esineitä — selvästi joku kävi täällä usein.

Hitaasti hän polvistui asetellakseen tuomansa kukat.
Juuri silloin hän huomasi jotakin outoa.

Kiven sileällä pinnalla, aivan kuvan alapuolella, näkyi heikkoja, naarmuuntuneita viivoja. Ne eivät olleet luonnollisia jälkiä. Ne oli tehty jollakin terävällä — ehkä veitsellä, ehkä naulalla — hermostunein, kiireisin liikkein.

Hän kumartui lähemmäs ja tunsi, kuinka hänen sydämensä jähmettyi.

Naarmuun oli raaputettu yksi sana:

«ELÄÄ»

Hän ei ensin uskonut silmiään. Se saattoi olla valon heijastus, vahinko… joku lapsi, joka oli halunnut leikkiä. Mutta kun hän kosketti kirjaimia, hän tunsi syvät ja tarkoitukselliset viillot.

Se ei ollut sattumaa.
Jonkun oli täytynyt kirjoittaa se tietäen jotain.

Hänen hengityksensä kiihtyi. Muistot vyöryivät päälle: poliisikuulustelut, kysymykset, joihin hän ei saanut vastausta, perheen välttelevät katseet. Hänen äitinsä oli kirjoittanut kirjeessään: «En saanut nähdä ruumista. Sanottiin, ettei se ollut mahdollista.»
Silloin hän ei ollut ymmärtänyt miksi.
Nyt se pelotti häntä.

Hän kumartui alas tarkastellakseen kiveä paremmin — ja huomasi vielä yhden viestin, lähes pois pyyhityn:

«ANNA ANTEEKSI»

Sormet tärisivät.
Kun hän siirsi kätensä lähemmäs maata, hän osui johonkin kovaan. Hän kaivoi sen esiin — pieni metallinen ketju, jossa roikkui kulunut, tummunut avaimen muotoinen riipus.

Se näytti pelottavan tutulta.
Hän oli aikoinaan antanut morsiamelleen samanlaisen symboliksi heidän rakkaudelleen.

Mutta tämä oli vanhempi, erivärinen, ja sen takana oli kaiverrettu päivämäärä.

Ei viiden vuoden takainen.

Päiväys oli kaksi kuukautta sitten.

Hän henkäisi terävästi.
Se oli mahdotonta.
Mutta esine kertoi toista.

Silloin hän kuuli askelia.

Nopeita, kevyitä askelia soralla.
Hän nousi äkisti ja kääntyi — mutta ehti nähdä vain varjon katoavan hautakiven taakse.

— Kuka siellä?! — hän huusi, mutta vastausta ei kuulunut.

Hetkeä myöhemmin jokin putosi hänen jalkojensa juureen.
Musta kirjekuori.

Hän poimi sen ylös.
Etupuolella luki vain hänen nimensä.

Hän repäisi kuoren auki.
Sisällä oli yksi ainoa, taiteltu paperilappu.

Teksti oli kirjoitettu tärisevällä käsialalla:

«Jos haluat totuuden, tule paikkaan, jossa olitte yhdessä viimeistä kertaa. Tänään. Kello 19. Tule yksin.»

Ei allekirjoitusta.
Ei selitystä.

Vain kylmä, järisyttävä tunne, että kaikki, mitä hän oli luullut tapahtuneen, saattoi olla valhetta.

Jos hänen morsiamensa todella oli elossa…
jos joku oli piilottanut hänet…
jos joku pelkäsi paljastumista…

Silloin tämä tapaaminen muuttaisi kaiken.

Tai murskaisi hänet lopullisesti.

Ja kello yhdeksäntoista lähestyi nopeasti.