Kun Antoine repäisi sisäompeleen auki, pöydälle putosi tumma, kosteaksi imenyt kangaspala, joka tuoksui mullalta ja homeelta.
Talon yllä leijui hetken ajan hiljaisuus, joka oli niin tiheä, että jopa lattialankut tuntuivat pidättävän hengitystään.

Antoine avasi kankaan. Sen sisältä löytyi pieni, rutistunut lappu, jonka reunat olivat repaleiset ja teksti kirjoitettu vapisevalla kädellä.
Sophie valahti kalpeaksi, kuin veri olisi äkisti kadonnut hänen kasvoiltaan.

Lapussa luki:

«Hän sanoi tulevansa takaisin hakemaan hänet.
Hän sanoi, että poika kuuluu hänelle.
Poika ei saa puhua.
Kenellekään.»

Antoinen sydän jähmettyi. Sophie tarrasi pöydän reunaan pysyäkseen pystyssä.

— Mitä… mitä tämä tarkoittaa? hän kuiskasi.
— Kuka on ‘hän’? Antoine kysyi, vaikka kylmä aavistus jo hiipi hänen mieleensä.

Mutta lappu ei ollut ainoa asia, joka vuoresta löytyi.

Kun Antoine tutki takkia tarkemmin, hän tunsi sormissaan jotain kovaa. Hän veti esiin pienen, ruosteen syömän metallirasian, joka oli ommeltu taitavasti kankaan kerrosten väliin. Rasian kansi naksahti auki.

Sisällä oli:

pieni, vääntynyt lapsen sormus

ohut nippu vaaleita hiuksia sidottuna langalla

ja toinen, vielä karmivampi viesti

Antoine kalpeni. Sophie haukkoi henkeään.

Toinen viesti kuului:

«Tulen hakemaan hänet, kun aika on täysi.
Tiedät, ettei hän ole sinun.
Hän on minun. Hänen äitinsä lupasi.»

Sophie peitti suunsa kädellään.

— Tämä on sairasta pilaa! Tämä ei voi olla totta!
Mutta juuri silloin vanha musta koira, Truffel, alkoi murista — syvä, uhkaava murina, katse tiukasti suunnattuna pimeään käytävään, aivan kuin joku seisoisi siellä. Joku, jonka vain koira näki.

Antoine kääntyi poikansa puoleen.

— Leo… kerro minulle totuus. Kuka antoi tämän? Kuka ompeli nämä tavarat takkiisi?

Leo seisoi nurkassa, pieni Gabin kädessään. Hänen suuret, hiljaiset silmänsä kohosivat hitaasti isäänsä kohti.

Ja sitten hän kuiskasi:

«Hän tulee öisin.»

Ulkona tuuli paiskasi ikkunaa niin kovaa, että lasi helisi. Sophie säpsähti.
Truffel nousi, karvat pystyssä, ja murahti portaikkoon päin — kuin jokin näkymätön olisi lähestymässä.

Antoine nielaisi.

— Kuka tulee?
— Mies… suuri, musta mies, Leo mutisi. — Hän on täynnä multaa. Hän seisoo sänkyni vieressä. Hän sanoo, että kuulun hänelle. Että minun täytyy lähteä mukaan, kun hän kutsuu.

Sophie lysähti tuolille.

— Hän kuvittelee! Hän on vain lapsi!
Mutta samassa Gabin kääntyi portaille ja purskahti raastavaan itkuun, pelosta joka tuntui raakaakin raakamalta.

Antoine puristi nyrkkinsä.

— Me lähdemme poliisille. Heti.

Mutta ennen kuin he ehtivät ovelle, Truffel syöksyi portaille ja alkoi haukkua raivokkaasti — niin kovaa, että koko talo tuntui tärisevän.

Antoine juoksi ylös portaat. Hänen sydämensä hakkasi rintaansa vasten kuin se yrittäisi paeta.
Hän avasi Leon huoneen oven—

Ja pysähtyi paikoilleen.

Sängyn alla ammotti syvä, tuore kuoppa, multa levällään ympäri lattiaa, aivan kuin joku olisi kaivanut sisään talon alta.
Kuopan pohjassa oli valtava saappaanjälki. Paljon suurempi kuin yksikään lapsen jalka.

Sophie vajosi polvilleen.

— Kuka… kuka on tehnyt tämän? Kuka on ollut talossa?!

Antoine käänsi katseensa poikaansa.

Leo seisoi liikkumatta.
Sitten hän sanoi lähes äänettömästi:

«Hän tulee takaisin tänä yönä.»

Ja sillä hetkellä kaikki ymmärsivät:

Truffel ei haukkunut poikaa.
Hän haukkui sitä, joka jo seisoi Leon vieressä —
sitä, mitä ihmisen silmä ei vielä kyennyt näkemään.