Yksi ainoa hetki, joka silloin näytti tavalliselta, muuttui myöhemmin raskaaksi ja kipeäksi muistoksi — viimeiseksi kuvaksi, jossa hänen hymynsä vielä eli. Viisi minuuttia erotti meidät käsittämättömästä menetyksestä.

Mutta tarina ei pääty siihen.
Ei lainkaan.
Sillä järkyttävin osa oli vasta tulossa.

Kaikki tapahtui uskomattoman nopeasti. Ei ollut varoitusmerkkejä, ei huutoa, ei pyyntöä apuun. Vain outo, vaikeasti tulkittava katse — sellainen, joka seuraa minua edelleen uniin — ja sitten äkillinen romahtaminen. Aika tuntui pysähtyvän. Äänet katosivat, huone hävisi ympäriltäni, ja tilalle jäi hiljaisuus, joka rikkoisi vahvimmankin ihmisen.

Seuraavat minuutit olivat täyttä epätoivoa: tärisevät kädet, sekavat huudot, pakkomielteiset yritykset saada hänen kehonsa hengittämään uudelleen. Rukoukset, itku, kieltäminen… mutta elämä ei anna armoa. Se ottaa, kun se haluaa, eikä selitä miksi.

Myöhemmin, kun uskalsin katsoa tuota viisi minuuttia aiemmin otettua kuvaa uudelleen, huomasin jotakin, mitä emme olleet silloin nähneet. Jotakin, joka jäädytti veren suonissani.

Kun suurensin kuvaa, havaitsin hänen takanaan, huoneen hämärässä, epämääräisen hahmon. Samea, lähes läpikuultava siluetti — joku tai jokin — joka ei olisi voinut olla siellä. Äitini vakuutti, että huoneessa olimme vain me. Ovi ei ollut käynyt, kukaan ei ollut astunut sisään.

Ja silti… kuvassa seisoi hahmo. Liikkumattomana. Aivan kuin se olisi tarkkaillut tytärtäni. Aivan kuin se olisi odottanut jotakin.

Yritin keksiä järkeviä selityksiä: varjo, valon heijastus, kameravirhe. Mutta mitä kauemmin tuijotin kuvaa, sitä voimakkaammin tunsin, ettei kyse ollut harhasta. Hahmo näytti kallistuvan kohti häntä — kuin se olisi kuiskannut jotain, mitä vain hän pystyi kuulemaan.

Se, mitä löysimme seuraavaksi, oli vielä pelottavampaa.

Tyttäreni oli jo kuukausien ajan puhunut «ystävästä», jonka vain hän näki. Hän kertoi, että tämä seisoi ikkunan vieressä, kulki käytävässä, tai ilmestyi hänen leikkiensä aikana. Me pidimme sitä lapsen mielikuvituksena — harmittomana leikkinä.

Mutta kun aloimme käydä läpi vanhempia valokuvia, sydämeni pysähtyi hetkeksi.
Sama hahmo näkyi useammassa kuvassa. Kauempana, epätarkkana, mutta kiistatta siellä. Aina hänen läheisyydessään. Aina hieman eri paikassa, aivan kuin se olisi seurannut häntä.

Viimeisessä kuvassa hahmo oli paljon selkeämpi. Paljon lähempänä. Uhkaavan lähellä.

Kolme päivää hänen kuolemansa jälkeen heräsin yöllä siihen, että kylmä henkäys kosketti niskaani. Sama tunne, jota tunsin silloin, kun hän pienenä hiipi viereeni painajaisen jälkeen.

Avasin silmäni. Ja huoneen pimeässä kulmassa seisoi hahmo. Varjo, jonka tunsin välittömästi.
Sama, joka oli kuvassa.

En huutanut. En liikahtanutkaan.
Sillä juuri silloin kuulin äänen — heikon, värisevän:

«Äiti… en ole yksin.»

Silloin ymmärsin jotain, jota en ollut uskaltanut sanoa ääneen:

Se, mitä tapahtui 16:52, ei ehkä ollut sattumaa.
Ehkä joku tuli hakemaan hänet.

Ja mikä kaikkein pelottavinta…
se joku ei ehkä ole vielä lähtenyt pois.