Eräänä päivänä he päättivät korjata kaiken itse. Kukaan heistä ei ollut taiteilija – ja silti tänä päivänä rakennus näyttää lähes elävältä museolta…

Kukaan, ei yksikään talossa asuva, olisi voinut aavistaa, millainen muutos odotti heitä rapistuneiden ovien takana. Vuosi toisensa jälkeen porraskäytävä oli ollut varjojen täyttämä: seinät nielivät valon, äänet ja ihmiset. Jokainen halkeama kertoi uupumuksesta, jokainen tummunut kohta muistutti vanhoista ajoista, jolloin kukaan ei jaksanut enää välittää.

Mutta eräänä tavallisena iltapäivänä kaikki muuttui.
Aulaan ilmestyi käsin kirjoitettu lappu:

«Entä jos tekisimme tämän itse? Entä jos antaisimme tälle paikalle uuden elämän?»

Ajatus tuntui ensin hullulta.
Talon asukkaista kukaan ei ollut maalari, suunnittelija tai edes harrastelijataiteilija. Monet heistä eivät olleet koskeneet siveltimeen vuosiin – jos koskaan. Silti ilmassa oli jotakin odottamatonta, melkein sähköistä. Yhtäkkiä heissä heräsi voima, jota kukaan ei osannut selittää.

Niin käynnistyi muutos, josta koko kaupunginosa puhuisi vielä pitkään.

Ensimmäinen päivä: hetki, joka järkytti kaikkia

Kun ensimmäinen maalipurkki avattiin, raikas, voimakas tuoksu levisi porraskäytävään. Asukkaat pysähtyivät keskelle portaita kuin jokin näkymätön käsi olisi tarttunut heihin kiinni. Tuntui siltä, että itse seinätkin pidättivät hengitystään.

Ensimmäiset siveltimenvedot olivat kömpelöitä.
Maalin väri näytti liian kirkkaalta, osittain valui pitkin seinää, ja jokainen vedon suunta oli erilainen. Mutta kukaan ei luovuttanut. He tunsivat, että he eivät maalanneet vain seiniä – he maalasivat samalla oman elämänsä ummehtuneita kohtia uudelleen.

Todellinen käännekohta tapahtui, kun neljännen kerroksen iäkäs nainen, jota harvoin nähtiin edes kaupassa, laskeutui portaisiin pieni sivellin kädessään.

Hän sanoi hiljaisesti:
«Saanko minäkin kokeilla?»

Se pysäytti kaikki.
Nainen, joka oli elänyt vuosia lähes eristyksissä, halusi yhtäkkiä olla osa yhteistä muutosta. Se hetki sai monet liikuttumaan kyyneliin asti.

Seuraavina päivinä talo alkoi elää – ja niin tekivät asukkaatkin

Synnynharmaat seinät muuttuivat vähitellen valtaviksi kankaiksi.
Pian niissä näkyi enemmän värejä kuin kukaan olisi voinut kuvitella:

– vuoristomaisemia,
– suuria kukkia,
– abstrakteja kuvioita,
– mosaiikkimaisia pintoja,
– pieniä arkisia tarinoita, jotka olivat syntyneet asukkaiden omista muistoista.

Ensimmäisen kerroksen hiljainen mies maalasi kahdelle seinälle valtavan puun, jonka juuret kiemurtelivat portaita pitkin kuin elävät.
Nuori äiti maalasi suuret värikkäät siivet, joihin lapset asettuivat poseeraamaan kuin he voisivat lentää.
Ujo opiskelija kirjoitti seinään vain yhden lauseen:

«Täällä synnymme uudelleen.»

Talo täyttyi naurusta, keskusteluista ja äänekkyydestä, jota ei ollut kuultu vuosiin. Ihmiset, jotka aikaisemmin vain nyökkäsivät toisilleen, pysähtyivät nyt juttelemaan pitkiksi ajoiksi. Jotakin lämpöä ja yhteisöllisyyttä palasi takaisin taloon – sellaista, joka oli kadonnut aikaa sitten.

Hetki, jolloin ulkopuoliset näkivät muutoksen

Ei mennyt kauaa, kun huhut talon muuttumisesta levisivät naapurustoon.
Ohikulkijat kurkistivat sisään avoimesta ovesta ja kysyivät epäröiden:

«Voisimmeko vilkaista? Meille kerrottiin, että olette tehneet täällä jotain uskomatonta…»

He astuivat sisään – ja jäivät sanattomiksi.
Jotkut pysähtyivät täysin liikkumatta.
Toisten silmät kostuivat.

Tämä ei ollut enää vain vanha, unohdettu kerrostalo.
Tämä oli galleria, jonka olivat rakentaneet aivan tavalliset ihmiset.

Pian tulivat toimittajat, valokuvaajat, bloggaajat.
Paikallinen kulttuuriyhdistys tarjosi mahdollisuutta tehdä projektista näyttelyn.

Asukkaat eivät olleet uskoa korviaan: talo, jota he olivat hävenneet vuosia, oli nyt rohkeuden ja yhteisvoiman symboli.

Tänä päivänä: talo, joka inspiroi kokonaisen kaupungin

Seinät hehkuvat väreissä.
Ne kertovat tarinoita ihmisistä, jotka eivät enää halunneet olla varjoja omassa kodissaan.

Kukaan ei ollut ammattilainen.
Kukaan ei tiennyt, miten tällainen muutos oikeasti tehdään.
Silti he loivat jotakin, jota jopa oikeat taiteilijat arvostavat.

Tässä talossa valo ei enää tule vain ikkunoista.
Se säteilee seinistä itsestään.

Ja talon asukkaat ovat oppineet yhden suuren totuuden:

Kun tavalliset ihmiset yhdistävät voimansa, he voivat muuttaa paitsi rakennuksen – myös koko elämänsä.