Vain siksi, että voisi käyttää sitä silloin tällöin ystävättäriensä tapaamisissa.

Uutinen iski minuun kuin kylmä tuuli. Niin suuri summa!
Samaan aikaan poikani valmistautui yliopistoon ja jokainen euro merkitsi jotain.

Kun äiti kertoi asiasta illallispöydässä, olin vähällä niellä väärään kurkkuun.
Yritin pidätellä itseäni, mutta sisällä kiehui. Kotimatkalla muistin kaikki ne vuodet, jolloin hän säästi itsestään, jotta voisimme saada lahjoja, vaatteita, mahdollisuuksia.
Ja nyt — mekko, joka maksoi enemmän kuin jaksoin käsittää?

Muutaman päivän kuluttua en enää kestänyt.

— Äiti, — sanoin tiukasti, — minusta tämä oli itsekäs teko. Kuinka voit ostaa niin kalliin mekon, kun lapsenlapsesi tarvitsisi taloudellista apuasi?

Sanani putosivat väliimme kuin kivi.
Äiti ei suuttunut, ei selitellyt. Hän nousi, käveli toiseen huoneeseen ja palasi vanhan pahvilaatikon kanssa. Hän laski sen eteeni hiljaa, ilman selitystä.

Laatikossa oli kellastuneita valokuvia, teatterilippuja, postikortteja — unohtuneita muistoja menneiltä vuosilta. Ja pieni kirjekuori.
Kun avasin sen, sydämeni muljahti.
Kuittikasoja — kymmeniä. Lääkkeitä isoisälle, koulutarvikkeita pojalleni, kannettava tietokone minulle opiskelua varten, juhlapukuni…
Suuria summia, joista hän ei koskaan ollut maininnut. Hiljaista antamista, jota olin pitänyt itsestäänselvyytenä.

Hän katsoi minua lempeästi ja sanoi hiljaa:

— Olen säästänyt koko elämäni. Ajattelin aina teitä ensin. En uskonut ansaitsevani mitään kaunista tai kallista vain itselleni.
Mutta eräänä aamuna heräsin. Olin seitsemänkymmentä. Ja kysyin itseltäni: jos ei nyt, milloin sitten saan elää myös itselleni?

Hänen äänessään ei ollut vihaa — vain väsynyt totuus.
Silloin näin äitini eri tavalla. En vain äitinä tai isoäitinä — vaan naisena, joka oli odottanut koko elämänsä hetkeä, jolloin voisi tuntea itsensä kauniiksi.

Pyysin nähdä mekon.
Hän toi sen: syvän vihreän, kevyesti hohtavan, herkän kuin aamujärven pinta. Se ei ollut enää pelkkä vaate — se oli täyttynyt unelma.

— Tuntuuko sinusta kauniilta siinä? — kysyin hiljaa.

Hän hymyili.

— Tunnen itseni eläväksi.

Ne sanat mursivat sisäisen ylpeyteni ja vihani. Ymmärsin, että tämä mekko ei ollut oikku. Se oli vapautus — hiljainen huuto: olen yhä olemassa.

Lähetin kuvan pojalleni. Hänen vastauksensa oli lyhyt mutta kirkas:

«Hän ansaitsee sen. Me selviämme kyllä. Mutta anna hänen nauttia elämästä.»

Sinä iltana ymmärsin:
todellinen itsekkyys ei ole se, että ajattelee itseään —
vaan se, että odottaa toisen luopuvan omasta onnestaan ikuisesti.

Ja aina kun muistan tuon vihreän mekon, tiedän yhden asian:
onnea ei pidä säästää vanhuuteen.
Sillä ei ole parasta ennen -päivää.
Eikä koskaan ole liian myöhäistä valita itseään.