Kotona leikkasin muutaman siivun, söin huoletta ja laitoin loput jääkaappiin. Kaikki vaikutti normaalilta, arkiselta, täydellisen turvalliselta.

Tänä aamuna otin saman meetvurstitangon esiin. Ajattelin nopeaa aamiaista. Kun painoin veitsen pintaan, jokin tuntui oudolta. Terä kulki ensin pehmeästi, mutta sitten pysähtyi kuin olisi osunut johonkin kovaan. Luulin meetvurstin ehkä jäätyneen. Mutta kolmannella viillolla veitsi lähes takertui kiinni.

Käänsin pötköä valon alla, ja keskeltä punaista lihaa hehkui pieni metallinen heijastus. Sydän muljahti rinnassa. Kaivoin varovasti veitsellä syvemmälle, kädet hieman täristen, kuin peläten että löydän jotain pahempaa kuin osasin kuvitella. Hetken kuluttua nostin meetvurstin sisältä esiin pienen USB-muistin — täysin ehjän, huolellisesti piilotetun.

Kaikki kylmeni sisälläni. Olin syönyt sitä. Niellyt viipaleita jostain, jonka sisälle joku oli tarkoituksella kätkenyt elektroniikkaa. Miten tällainen voisi päätyä teollisesti pakattuun elintarvikkeeseen? Pakkaus oli ehjä, päiväys kunnossa, mikään ei vihjannut väärennökseen tai manipulointiin. Ja silti siinä se oli. Pieni salaisuus lihan sisällä.

Inho muuttui nopeasti pakonomaiseksi uteliaisuudeksi. Sytytin tietokoneen ja liitin muistitikun porttiin. Näyttö vilkkui kerran, pimeä välähti kuin laite pohtisi, saako se edes jatkaa. Sitten ruudulle ilmestyi vain yksi tiedosto. Pieni, muutaman megatavun kokoinen.

Nimi oli yksinkertainen ja painostava:

ÄLÄ AVAA.

Mutta tietenkin avasin.

Video käynnistyi heti, ilman latausta. Näytöllä oli hämärä huone. Valo putosi ylhäältä, kylmä ja valkoinen. Keskellä metallipöytä. Pöydän vieressä istui mies valkoisessa takissa. Hänen kasvonsa peitti musta maski, sileä, ilman silmän- tai suunaukkoja. Hän ei liikahtanut lainkaan — vain istui kuin odottaen jotain.

Sitten huoneen ovi avautui hitaasti. Toinen mies astui sisään. Hänkään ei puhunut. Ei katsetta, ei nyökkäystä, pelkkä raskas hengitys hiljaisuudessa. Toinen mies otti taskustaan USB-muistin, tismalleen samanlaisen kuin se, jonka olin löytänyt meetvurstista. Hän laski sen pöydälle. Ensimmäinen mies asetti hänen eteensä meetvurstitangon — saman merkin, saman pakkauksen, saman kuin minun.

Toinen mies viilsi tangon auki, työnsi muistitikun sisään ja sulki lihan huolellisin, tarkoin liikkein — aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Pakkaus teipattiin kiinni kirurgisella varmuudella. Jokainen liike oli varma, rutiininomainen. Ei epäröintiä. Ei ensimmäistä kertaa.

Video katkesi siihen.

Tuijotin näyttöä pitkään. Kädet huurteen kylminä. Miksi tämä oli päätynyt minulle? Sattuma? Vai joku tarkoitti sen niin? Ja jos tarkoitti — mitä he minulta haluavat?

Yritin avata tikussa olevia salattuja hakemistoja. Syvemmällä näytti olevan lisää tiedostoja, mutta ne olivat lukittuja salasanojen taakse. Tunsin suorastaan fyysisesti, että minun ei olisi pitänyt nähdä edes videota.

Silloin puhelin soi.

Tuntematon numero. Vastasin.

Hiljaisuus. Sitten hidas, painava hengitys — liian lähellä, liian todellinen. Suljin puhelimen. Viiden minuutin päästä se soi taas. Ja uudelleen. Sammutin laitteen. Poistin SIM-kortin.

Mutta viestit tulivat silti.

Chat-sovelluksessa tyhjät profiilit — ei nimeä, ei kuvaa.

Yksi sana jokaisessa:

Palauta.

Nousin ikkunalle. Kadulla seisoi tummanharmaa auto. Valot pois, moottori sammuksissa. Se ei liikkunut, ei poistunut. Se vain odotti.

En ole nukkunut kunnolla sen jälkeen. Öisin kuulen askeleita rappukäytävässä. Ne pysähtyvät aina ovelleni. Joskus kurkistan ovisilmästä — seisoo jokin hahmo, liikkumatta. Toisina öinä ei näy ketään, mutta tiedän, että joku on siellä.

Aamuisin löydän eteisen lattialta paperilapun.

Tasaisesti kirjoitetun viestin:

Ei olisi pitänyt katsoa.

USB-muisti on yhä pöydälläni. Pieni ja vaarattoman näköinen. Mutta tiedän, että siinä on jotain, joka ei ole tarkoitettu minulle — eikä kenellekään muulle.

Ja tiedän myös, että he eivät ole unohtaneet sitä.

Jos jonain päivänä lakkaan vastaamasta…

…tiedät kyllä, miksi.