Tietenkin halusin tietää, kuka hän oikein on. Tyttären kertomusten perusteella kävi ilmi, ettei hän ole varakas mies. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä itse katsomaan, millainen tuleva appiukko on. Otimme mukaan vähän syötävää ja kukkia ja suuntasimme hänen perheensä luo.
Kun astuin taloon, olin järkyttynyt näkemästäni. Kaikki oli kaaoksessa, tavarat lojui pitkin lattiaa ja ilma oli raskas ja ahdistava. En voinut uskoa silmiäni ja kielsin heti tyttäreltäni, että hän seurustelisi tämän miehen kanssa.
Tyttäreni ei tietenkään kuunnellut. Hän lopetti puhumisen kanssani ja jätti puhelut ja viestit huomiotta. Sydämeni puristui huolesta, mutta yritin pysyä vahvana ja ymmärtää, mitä todella tapahtui.
Eräänä iltana naapurini soitti minulle tärisevällä äänellä: ”Sinun täytyy tietää totuus… Tulevalla vävylläsi on salaisuus.” En ymmärtänyt, mistä hän puhui, mutta paha aavistus sai minut tuntemaan oloni levottomaksi. Kiiruhdin tyttäreni luokse, sydän hakaten villisti.
Kun saavuin paikalle, ovi oli raollaan, ja siellä hän seisoi – se sama mies, jonka tyttäreni aikoi ottaa elämänkumppanikseen. Veri jähmettyi suonissani: asunto oli täysin kaaoksessa, kaikkialla oli outoja papereita ja tuntemattomien ihmisten valokuvia. Hänen katseensa oli kylmä ja hymy pelottava. Tämä ei ollut lainkaan se mies, jonka tyttäreni oli minulle kuvannut.
”Äiti, älä pelkää, hän on hyvä,” kuiskasi tyttäreni, mutta ääni kuulosti vieraalta, kuin hän olisi ollut jonkin vaikutuksen alaisena. Yritin saada hänet lähtemään, tulemaan kotiin, mutta hän ei kuunnellut. Jokainen sanani löi kuin seinään, ja tunsin, että menetin tyttäreni.
Päätin selvittää totuuden itse. Kyselin naapureilta ja ystäviltä, selasin hänen sosiaalisen median tilejään… Ja se, mitä löysin, kauhistutti minut täysin. Kävi ilmi, että hänellä oli rikollinen menneisyys, jonka hän oli salannut jopa läheisimmiltä ihmisiltä. Muutama vuosi sitten hän oli mukana suuressa petoksessa, ja poliisi seurasi häntä yhä. Intuitioni ei pettänyt: tyttäreni oli vaarassa.
Yritin näyttää hänelle todisteet ja varoittaa, mutta hän pysyi järkkymättömänä. ”Rakastan häntä, ja se on minun päätökseni,” hän sanoi, ja näin hänen silmissään pelon ja sokean uskon sekoituksen. Välimme oli muodostanut syvän kuilun, jota ei ollut helppo ylittää.
Kohtalo oli kuitenkin valmistellut uuden shokin… Kuukautta myöhemmin tyttäreni soitti paniikissa. Hän kuuli huutoja, särkyvää lasia, ja mies, jonka hän oli ajatellut täydelliseksi, käyttäytyi pelottavasti. En epäröinyt hetkeäkään: juoksin hänen luokseen, sydän hakaten villisti. Näkemäni sai minut huutamaan kauhusta: asunto oli raunioina, ja tyttäreni vapisi nurkassa, kasvot käsiin piilossa.
Vasta silloin hän ymmärsi, että olin ollut oikeassa. Hän tajusi, että rakkaus ei aina ole sokeaa luottamusta, vaan joskus varovaisuutta, jota on suojeltava. Lopulta halasimme toisiamme, ja tunsin, kuinka vuosien pelko ja ahdistus romahti yhdessä hetkessä.
Mutta tiedän, että tämä kokemus jätti pysyvän jäljen. Vaikka tyttäreni joskus kiittäisi minua varoituksesta, arpi hänen luottamuksessaan ja perheemme suhteissa jää ikuisesti.