Se oli kuin näkisimme hänen täydellisen kopiokuvansa elävänä! Tämä kohtalon käänne jätti meidät sanattomiksi. Seisoimme siinä, tuijottaen pientä tyttöä, joka istui huoneen nurkassa, silmät täynnä uteliaisuutta ja varovaisuutta. Hänen tummat hiuksensa, hienot kasvonpiirteensä ja jopa tapa, jolla hän kumartui tarkastellakseen meitä, muistuttivat omia tyttäriämme uskomattoman tarkasti.
Sydämeni hakkasi niin voimakkaasti, etten kuullut ympärilläni olevia ääniä. Vaimoni tarttui käteeni ja värisevällä kuiskauksella sanoi: «Tämä ei ole mahdollista…»
Mutta todellisuus oli armoton. Tyttö oli todellinen. Ja mikä oli kaikkein järkyttävintä, hänellä ei ollut minkäänlaisia tietoja vanhemmistaan, ei dokumentteja, vain tavallinen nimi – ikään kuin kohtalo olisi leikkinyt kanssamme.
Lastenkodin henkilökunta alkoi kertoa hänen tarinaansa. Tyttö oli löydetty yksin kadulta, ilman mitään selitystä. Kukaan ei tiennyt, mistä hän oli tullut, keitä hänen vanhempansa olivat tai miksi hänen elämänsä polku näytti yhdistyvän meidän elämäämme niin oudolla tavalla. Me seisosimme siellä, sydän kurkussa, tietäen, että saatamme astua johonkin, mitä emme koskaan täysin ymmärtäisi.
Illalla, palatessamme kotiin, en voinut lakata ajattelemasta näkemäämme. Kuinka on mahdollista, että joku voisi olla samankaltainen ja silti täysin erilainen? Oliko kyse vain sattumasta, vai oliko joku tahallaan punonut elämämme yhteen lähes yliluonnollisella tavalla?
Vaimoni itki – kyyneleet olivat sekoitus helpotusta ja pelkoa. «Entä jos… entä jos tämä ei ole vain sattumaa?» hän kuiskasi. En voinut lohduttaa häntä, sillä tunsin myös itse seisovani salaisuuden edessä, joka oli suurempi kuin mikään, mitä olimme koskaan kokeneet.
Seuraavana päivänä palasimme lastenkotiin. Heti kun astuimme huoneeseen, tyttö katsoi meitä ja hymyili. Siinä hetkessä tunsimme yhteyden, jotain selittämätöntä, ikään kuin tyttäremme, vaikka kohtalo oli erottanut heidät, olisivat löytäneet tavan tunnistaa toisensa.
Aloimme tutkia, kerätä tietoja ja kysellä ihmisiltä. Jokainen uusi yksityiskohta oli järkyttävä: tytöllä oli tiettyjä perheenpiirteitä ja geneettisiä ominaisuuksia, jotka muistuttivat omaa tytärtämme. Silti ei ollut mahdollista todistaa, että he olisivat sukua. Oli kuin olisimme astuneet outoon uneen, jossa todellisuus ja yliluonnollinen sekoittuivat.
Silloin ymmärsimme yhden asian: elämämme eivät enää koskaan olisi samanlaisia. Mikä oli alkanut tavallisena päivänä, oli muuttunut draamaksi, joka avasi meille salaisuuden, jota emme olleet varmoja voivamme ymmärtää. Silti tunsimme, että sydämemme oli seurattava tätä polkua. Joskus kohtalo tulee odottamatta muistuttamaan meitä siitä, että on asioita, jotka ovat vahvempia kuin mikään logiikka.
Siinä seisoimme, käsi kädessä, pohtien seuraavia askeleitamme. Jokainen päätös voisi paljastaa totuuden tai kätkeä sen ikuisesti. Mutta yksi asia oli selvä: elämämme olivat nyt kietoutuneet tämän pienen tytön kanssa, eikä mikään voisi enää palauttaa niitä ennalleen.