Viime kuukausina olen yhä useammin huomannut jotain outoa tyttäreni ja vävyni käytöksessä. He katsovat minua kuin olisin jo iäkäs, hauras nainen, joka tarvitsee jatkuvaa huolenpitoa. En koe itseäni sellaiseksi. Olen neljäkymmentäkuusi, voin hyvin, liikun paljon, työskentelen täysipainoisesti ja nautin elämästäni.

Kaksi päivää sitten vietin syntymäpäivääni. Lounastin ystävieni kanssa pienessä, viihtyisässä ravintolassa. Tunnelma oli lämmin, naurua ja kevyitä keskusteluja riitti. Kukaan ei vihjannut, että olisin jotenkin vanhentunut tai hidastunut. Päinvastoin — kaikki kehuivat, kuinka pirteältä ja nuorekkaalta vaikutin.

Illalla halusin jatkaa juhlaa perheen kesken. Kutsuin tyttäreni ja hänen miehensä kotiini illalliselle. He saapuivat täsmällisesti. Vävyni ojensi kauniin punaisen ruusukimpun, ja tyttäreni antoi minulle valkoisen kirjekuoren. Hänen hymynsä oli outo: liian vakava, liian harkitun näköinen.

Avasin kirjekuoren. Ja seisahduin kuin olisin iskenyt seinään.

Ensimmäisellä silmäyksellä en edes ymmärtänyt, mitä katsoin. Luulin, että kyseessä on jonkinlainen väärinkäsitys. Mutta kun luin tekstin uudelleen, kylmä, läpitunkeva järkytys kulki lävitseni.

Kirjekuoressa oli lahjakortti palvelutaloon. Esitteessä oli kuvia hymyilevistä ihmisistä, lupauksia «täydestä hoidosta», rauhallisista huoneista ja päivittäisistä aktiviteeteista. Ja tyttären käsin kirjoittama tervehdys:

“Äiti, sinun olisi aika levätä ja elää rauhallisemmin. Täällä sinusta pidettäisiin hyvää huolta. Ajattelemme vain parastasi.”

Parastani? Palvelutalossa?

Katsoin tytärtäni. Hän vaikutti siltä kuin odottaisi minun liikuttuvan kyyneliin. Mutta sisälläni oli vain kylmyyttä. Syvää, purevaa kylmyyttä.

— Tämä on vitsi, eikö niin? — kysyin hiljaa.

— Äiti, ei tietenkään, — hän vastasi. — Olet viime aikoina ollut niin väsynyt… Sinulla olisi siellä rauhallista, ja ammattilaiset pitäisivät sinusta huolta.

Minä? Väsynyt? Hauras? Ihminen, joka tarvitsee valvontaa?

Minä, joka tanssin vielä edellisenä iltana ystävieni kanssa ja nauroin sydämeni kyllyydestä?

Jokainen hänen sanansa tuntui veitseniskulta. Tajusin yhtäkkiä, että tyttäreni oli jo pitkään nähnyt minut ikään kuin vanhana ihmisenä, joka olisi parempi sijoittaa «turvalliseen paikkaan», pois arjen keskeltä.

Laskin esitteen hitaasti pöydälle ja sanoin vain:

— Lähtekää.

He yrittivät selittää, rauhoitella, vakuutella hyvästä tarkoituksesta. En kuunnellut. Loukkaus, petetyksi tulemisen tunne ja syvä suru täyttivät minut niin voimakkaasti, ettei sanoja enää mahtunut väliin.
Kuinka he saattoivat ajatella, että tämä olisi minulle sopiva syntymäpäivälahja? Että neljäkymmentäkuusivuotias nainen olisi jo valmis luopumaan omasta elämästään?

Siitä illasta lähtien en ole vastannut tyttäreni viesteihin enkä puheluihin. Vävyni kävi kahdesti oven takana, mutta en avannut. Tarvitsen aikaa. Tarvitsen tilaa ymmärtää, miten enää voin katsoa tytärtäni, joka oli valmis siirtämään äitinsä «hoitoon».

En tiedä, pystynkö koskaan täysin antamaan anteeksi. Ehkä jonain päivänä.
Mutta juuri nyt en pysty edes lausumaan hänen nimeään ilman että sydämeni kiristyy.

Yhdessä illassa en menettänyt vain juhlaani — menetin myös sen varmuuden, että tyttäreni todella tuntee ja arvostaa minua.

Ja se menetys on kaikkein tuskallisin.