Olin vasta kaksikymmentäneljä, kun tapasin hänet ensimmäistä kertaa. Naisen, joka olisi voinut olla melkein äitini ikäinen, mutta jonka rauhallinen ja vahva katse vangitsi minut heti. Hänessä oli jotakin varmuutta, kokemusta ja tasapainoa, jota olin siihen aikaan epätoivoisesti kaivannut. Hänen lähellään tunsin olevani turvassa.

Perheeni vastusti suhdettamme kiivaasti. He väittivät, että olin liian nuori, liian sinisilmäinen, etten ymmärtänyt, mihin olin ryhtymässä. Jotkut sanoivat, että olin vain “nuori poika”, jonka kokeneempi nainen oli saanut pauloihinsa. Mutta rakastin häntä liikaa kuunnellakseni ketään. Uskoin, että rakkaudella ei ollut ikää eikä rajoja.

Menimme naimisiin hiljaisesti, ilman suuria juhlia. Vuotta myöhemmin syntyi poikamme. Olin varma, että elämä kulkee oikeaan suuntaan. Tein töitä, rakensin perheemme tulevaisuutta, ja hän piti huolta kodista ja lapsesta lämpimällä, päättäväisellä tavalla.

Mutta aika voi muuttaa suhteita huomaamattomasti. Se ei tee sitä yhdessä yössä – se tekee sen hitaasti, hiljaa, melkein salaa. Ja yhtäkkiä huomasin ajattelevani asioita, joita en ollut koskaan ennen uskaltanut ajatella.

Kuuden vuoden avioliiton jälkeen mieleeni nousi ajatus, joka pelotti minua enemmän kuin mikään:
olen alkanut ajatella avioeroa.

Kaikki alkoi yhdestä lauseesta…

Istuin keittiön pöydän ääressä ja kerroin hänelle suunnitelmistani – halusin suorittaa lisäkoulutuksen ja edetä urallani. Hän kuunteli hetken ja sanoi sitten rauhallisesti mutta tavalla, joka satutti syvästi:

— Sinä et ole vielä valmis tuollaisiin päätöksiin. Anna minun hoitaa se. Ymmärrät sitten myöhemmin.

Tunsin oloni mitättömäksi. En ollut koskaan aiemmin kuullut hänen puhuvan minulle niin. Yritin olla ajattelematta asiaa, mutta samanlaiset kommentit alkoivat toistua:

— Sinulla ei ole vielä tarpeeksi kokemusta.
— Kun olet vanhempi, tajuat itsekin.
— Luota minuun, minä tiedän paremmin.

Äkkiä en enää tuntenut olevani hänen miehensä, vaan joku, jota täytyi ohjata ja opettaa.

Ja sitten tuli se ilta, joka muutti kaiken

Palasin myöhään töistä. Hän puhui puhelimessa olohuoneessa, enkä aikonut kuunnella – kunnes kuulin oman nimeni. Jähmetyin paikoilleni.

— Kyllä, hän on kiltti… mutta hän on silti vain poika. Välillä tuntuu, että kasvattaisin kahta lasta yhden sijaan. Kaikki vastuu on minulla.

Ne sanat viilsivät syvältä.
Niinkö hän todella näki minut?
Niinkö hän puhui minusta muille?

Se hetki särki jotakin sisälläni. Kaikki vuosien ponnisteluni – pitkät työvuorot, yritys olla hyvä isä ja hyvä puoliso – tuntuivat yhtäkkiä merkityksettömiltä, koska hänen silmissään olin vain “nuorempi mies”, en kumppani.

Sen jälkeen aloin huomata sen, mitä ennen en ollut nähnyt

Hän korjasi minua aina muiden edessä.

Hän keskeytti minut, kun yritin kertoa mielipiteeni.

Hän teki päätöksiä ilman minua.

Hän puhui minusta ystävilleen kuin olisin joku nuori sukulainen, en hänen aviomiehensä.

Ja lopulta riidan keskellä hän sanoi lauseen, joka mursi minut lopullisesti:

— Jos olisit vanhempi, meillä ei olisi näitä ongelmia.

Se tuntui siltä kuin hän olisi katunut koko suhdetta.
Kuin minä olisin ollut virhe.

Mutta pahinta oli se, mitä aloin tuntea sisälläni

Huomasin pelkääväni kotiin palaamista. Ei siksi, että hän kohtelisi minua huonosti, vaan siksi, että en enää tuntenut olevani oma itseni hänen lähellään. Tunsin itseni pieneksi, mitättömäksi.

Eräänä aamuna, kun istuin autossa ennen töihin lähtöä, ajatus iski vasten kasvoja kuin kylmä tuuli:

Haluan eron.

Ei rakkauden puutteesta.
Ei vihan takia.
Vaan siksi, että olen alkanut kadottaa itseni tässä liitossa.
Ja koska en halua poikani kasvavan katsellen suhdetta, jossa toinen on aina “ylempänä” ja toinen aina “alempi”.

Totuuden myöntäminen on silti vaikeinta

Pelkään sanoa ääneen, että ehkä rakkautemme ei ollutkaan tarpeeksi vahva.
Pelkään rikkoa sen, mitä olemme kuusi vuotta rakentaneet.
Pelkään lähteä… mutta ehkä pelkään vielä enemmän jäädä.

Seison elämäni vaikeimman päätöksen edessä.

En tiedä, miten tämä kaikki päättyy.
Mutta tiedän yhden asian:

jos jatkan näin, menetän lopulta itseni.
Ja tällä kertaa minun on valittava itseni.