Täytin hiljattain kuusikymmentä. Se on outo ikä — ei enää nuoruus, mutta ei vielä vanhuuskaan. Ja tässä elämänvaiheessa kaikkein raskainta eivät ole rypyt, väsymys tai terveysvaivat…
vaan yksinäisyys.

Aamulla heräät, eikä ole ketään, jolle sanoa sanaakaan. Päivä kulkee hiljaisuuden keskellä. Illalla toivot tuntevasi edes jonkinlaista läheisyyttä — mutta vain seinät vastaavat.

Olin eronnut miehestäni jo vuosia sitten. Silloin ajattelin, että elämä tuo vielä jotakin uutta. Poikani asuu ulkomailla oman perheensä kanssa.
Ja minä… jäin yksin.

— Löydä nyt joku! — toisteli ystäväni.
— Mistä? — vastasin turhautuneena. — Mistä sellaisia edes löytyy? Ikäiseni miehet ovat väsyneitä, sulkeutuneita. He eivät tarvitse kumppania vaan hoitajan!
Ystäväni naurahti hyväntahtoisesti:
— Sitten ota yhteyttä nuorempaan. Sinä näytät hyvältä, älä aliarvioi itseäsi.

En ottanut hänen sanojaan vakavasti, mutta ne jäivät mieleeni.
Ja sitten eräänä päivänä — aivan kuin kohtalo olisi järjestänyt sen — tapasin hänet.

Hän oli neljäkymmentäviisi. Pitkä, itsevarma, siisti ja huoliteltu. Eronnut. Työskenteli pienessä yrityksessä ja korjasi elektroniikkaa. Hän vaikutti rauhalliselta, huomaavaiselta ja aidosti kiinnostuneelta.
Hänen katseessaan oli jotakin, mitä en ollut nähnyt vuosiin: vilpitöntä kiinnostusta. Hän katsoi minua naisena — ei ihmisenä, jonka pitäisi huolehtia hänestä.

Aloimme viettää aikaa yhdessä. Pitkiä kävelyjä, keskusteluja, yhteisiä iltoja. Hän sai minut nauramaan, pitkästä aikaa. Aloin jälleen huolehtia ulkonäöstäni, tunsin oloni melkein nuorekkaaksi.

Jonkin ajan kuluttua hän alkoi jäädä luokseni yöksi. Ja eräänä iltana hän ehdotti:

— Miksi meillä olisi kaksi asuntoa? Olemme kuitenkin koko ajan yhdessä. Voisin muuttaa luoksesi.

Hämmennyin.
Minä — joka en ollut pitkään aikaan tuntenut olevani kenellekään tärkeä.
Minä — jonka elämä tuntui hiljaiselta ja näkymättömältä.

Ja nyt minua nuorempi mies haluaa jakaa kotini?

Suostuin.

Ensimmäiset viikot olivat kuin unta. Koti, joka oli ollut hiljainen, täyttyi jälleen äänistä. Aamuisin kuulin hänen askeliaan, keittiön ääniä. En syönyt enää yksin.
Olin varma, että elämä oli antanut minulle toisen mahdollisuuden.

Mutta todellisuus paljastui pian.

Hän alkoi valittaa erilaisista ongelmista. Rahahuolia, työpaikan epävarmuutta, autoremontteja. Joskus hän pyysi pientä lainaa — ”Makson takaisin ensi kuussa.”
En pitänyt sitä vakavana. Kaikilla on vaikeita kausia.

Mutta pian tarinat muuttuivat synkemmiksi: velat, uhka menettää oma asunto, kiireelliset laskut.
Sitten eräänä iltana, ujosti ja murtuneella äänellä, hän sanoi:

— En haluaisi pyytää… mutta voisitko auttaa vähän aikaa? Kunnes asiat järjestyvät…

Tunsin sääliä. Luulin meidän olevan jo läheisiä. Halusin tukea häntä.

Mutta sitten tuli se päivä, joka muutti kaiken.

Hän lähti kotoa ja unohti lopettaa puhelun. Puhelin jäi pöydälle, ja yhtäkkiä kuulin hänen äänensä — mutta en sitä lempeää ääntä, jonka olin oppinut tuntemaan, vaan kylmän, itsevarman ja laskelmoivan:

— Joo, kyllä se vanha nainen uskoo kaiken — hän sanoi. — Asun hänen luonaan ja hän maksaa kaiken. Vähän ajan kuluttua voin pyytää lisää, kun väitän, että minulla on uusia ongelmia.
Lyhyt nauru.
— Miksi lähtisin? Missä muualla saisin katon pään päälle, ruokaa ja rahaa? Riittää, että olen mukava, ja hän antaa kaiken.

Seisoin paikallani kuin jäätyneenä.
Jokainen sana satutti kuin isku.

Kun hän palasi kotiin, odotin häntä rauhallisesti.
En itkenyt.
En huutanut.
Sanoin vain:

— Pakkaa tavarasi. Lähdet tänään.

Hän yritti selittää, valehdella, väittää että se oli ”vain vitsi”.
Mutta olin jo kuullut tarpeeksi. Totuuden.

Tämä tarina ei kerro nuoremmista miehistä yleisesti.
Eikä siitä, että rakkaus kuusikymppisenä olisi mahdotonta.

Se kertoo jostakin paljon tärkeämmästä:

Siitä, että oma arvo on muistettava — silloinkin, kun yksinäisyys tuntuu musertavalta.
Siitä, ettei kukaan saa käyttää hyväksi sitä, että kaipaat läheisyyttä ja lämpöä.

En enää pelkää yksinäisyyttä.
Pelkään vain yhtä asiaa:
että joskus unohtaisin jälleen, kuinka paljon olen arvoinen.

Ja sitä en tule enää koskaan unohtamaan.