Kun Zoya sai tietää olevansa raskaana, koko perhe iloitsi – eniten hänen anoppinsa, Angelina Pavlovna. Nainen oli ollut leski monia vuosia, ja suuri asunto, jonka hän oli perinyt mieheltään, oli täynnä hiljaisuutta. Hän ei koskaan valittanut, mutta kaikki näkivät, miten yksinäinen hän oli.

Zoya ja hänen miehensä päättivät heti avioliittonsa alussa muuttaa Angelinan luo. Anoppi otti heidät vastaan ilolla. Hän auttoi joka päivä – teki ruokaa, siivosi, hoiti tulevaa äitiä kuin omaa tytärtään.
– Tämä lapsi tuo valoa kotiimme, hän toisti usein hymyillen.

Yhdeksän kuukautta kului, ja koitti suuri hetki. Synnytys oli pitkä ja vaikea, mutta kun Zoya sai pienen tyttärensä syliinsä, kaikki kipu katosi. Tyttö oli kaunis – vaaleaihoinen, sinisilmäinen ja vasemman kämmenensä keskellä oli pieni syntymämerkki, kuin tähti.

Hoitaja huomasi sen heti ja sanoi hymyillen:
– Tähtimerkki on harvinainen. Se on merkki erityisestä kohtalosta.

Zoya nauroi, mutta vain hetken. Kun hänen miehensä saapui sairaalaan ja näki lapsen, hänen ilmeensä muuttui. Hän jähmettyi, kalpeni ja otti askeleen taaksepäin.
– Tämä ei ole minun lapseni, hän sanoi hiljaa mutta kylmästi.

Zoya jäi tuijottamaan häntä. Hän luuli, että mies vitsaili, mutta tämän katse oli tyhjä ja peloissaan.
– Katso hänen kättään, mies kuiskasi. – Näetkö tuon merkin?

Zoya vilkaisi pientä kättä, jossa tähti erottui selvästi. Hän ei ymmärtänyt, mitä mies tarkoitti – mutta mies näki siinä jotakin, mikä sai hänet horjumaan.

Vuosia sitten hän oli rakastanut toista naista. Nainen oli kuollut traagisesti auto-onnettomuudessa. Ja hänellä… hänellä oli ollut täsmälleen samanlainen tähtikuvio kämmenessään.

Seuraavana päivänä mies ei tullut sairaalaan. Eikä sitä seuraavanakaan. Zoya jäi yksin vastasyntyneen kanssa, kyynelten polttaessa poskia. Hän ei ymmärtänyt, miksi hänen onnensa muuttui hetkessä painajaiseksi.

Kun Angelina Pavlovna kuuli, mitä oli tapahtunut, hän ei epäröinyt. Hän meni suoraan sairaalaan, otti Zoyan ja lapsen mukaansa ja sanoi päättäväisesti:
– Minua ei kiinnosta, mitä poikani sanoo. Tämä on minun lapsenlapseni. Ja sinä, Zoya, olet nyt minun tyttäreni.

Aika kului, mutta mies pysyi poissa. Hän puhui testistä, epäili uskottomuutta ja uhkasi erolla. Angelina kärsi hiljaa, kunnes eräänä iltana hän löysi vanhan laatikon komerosta.

Laatikossa oli kirjeitä ja valokuvia – hänen poikansa entisestä rakastetusta. Yhdessä kuvassa nainen hymyili ja piti miehen kättä – ja hänen kämmenessään näkyi sama tähti. Täsmälleen samassa kohdassa kuin nyt pienellä vauvalla.

Angelina tunsi, kuinka kylmä aalto kulki hänen lävitseen. Ehkä se ei ollut sattumaa. Ehkä kohtalo puhui tavalla, jota ihmiset eivät ymmärrä.

Hän soitti pojalleen heti seuraavana aamuna.
– Tule kotiin. Heti, hän sanoi matalalla äänellä.

Mies tuli väsyneenä ja murtuneena. Keittiön pöydällä oli valokuva ja sen vieressä vauva nukkui rauhallisesti kehdossa.
– Katso, äiti sanoi hiljaa. – Tämä ei ole rangaistus. Ehkä elämä antoi sinulle toisen mahdollisuuden.

Mies lähestyi hitaasti. Hän katsoi vauvan pientä kättä, jossa tähtimerkki loisti lampun valossa. Hänen polvensa pettivät, ja hän putosi lattialle. Hän tarttui varovasti lapsen käteen ja tunsi lämmön leviävän koko kehoonsa.

– Olen ollut sokea, hän kuiskasi. – Tämä on minun lapseni.

Siitä päivästä lähtien kaikki muuttui. Hän pyysi anteeksi, palasi kotiin ja aloitti uuden elämän perheensä kanssa. Angelina hymyili usein hiljaa, kun hän keinutti lapsenlasta sylissään.

– Kaikkia elämän asioita ei voi selittää, hän sanoi kerran. – Mutta jos kohtalo antaa merkin, sitä ei pidä sivuuttaa.

Ja aina, kun pieni tyttö avasi kätensä ja tähtimerkki välähti valossa, he kaikki tunsivat sen – että heidän kotiinsa oli palannut rakkaus, jota mikään kuolemakaan ei ollut voinut tuhota.