Kun hän lausui ne sanat, en ensin edes ymmärtänyt, että kaikki oli ohi. Mies, jonka kanssa olin elänyt kolmekymmentä vuotta, pakkasi paitojaan rauhallisesti laukkuun – aivan kuin olisi lähdössä työmatkalle, ei pois elämästäni. Ei katsetta, ei katumusta, ei tunnetta.

– Olen miettinyt tätä pitkään, – hän sanoi hiljaa. – Kaikkina näinä vuosina minulta puuttui rakkaus. Nyt haluan ottaa takaisin sen, mitä menetin.

Ottaa takaisin rakkaus… kuin se olisi jokin unohtunut tavara, jonka voi vain hakea myöhemmin.

En itkenyt. En huutanut. Suljin oven hänen perässään ja jäin kuuntelemaan hiljaisuutta. Raskasta, kylmää, yksinäistä hiljaisuutta.

Tyhjä koti, tyhjä elämä

Heräsin seuraavana aamuna automaattisesti viideltä, kuten aina ennenkin. Mutta ei ollut ketään, jolle keittää kahvia. Ei ketään, joka etsisi silitettyä paitaa tai valittaisi myöhästyneestä aamiaisesta. Koko talo tuntui kuolleelta.

Öisin tuijotin kattoa ja kävin mielessäni läpi koko elämämme. Kaikki ne vuodet, jolloin olin ollut kiltti, uhrautuva, hiljainen. Kaikki ne vuodet, jolloin uskoin, että rakkaus tarkoittaa kärsivällisyyttä ja luopumista.

Mutta eräänä aamuna, katsoessani peiliin, näin naisen, jota en tuntenut. Väsynyt, harmaa, sammunein silmin. Missä minä olin ollut kaikki nämä vuodet?

Uudestisyntyminen

Seuraavana päivänä menin kuntosalille. Leikkautin hiukseni. Ostin mekon, jota en olisi ennen uskaltanut pukea päälleni. Aloin syödä terveellisesti, kävellä, hymyillä.

Viikkojen kuluttua en enää tunnistanut itseäni. Ensimmäistä kertaa vuosiin tunsin, että elän, en vain selviydy.

Sitten eräänä päivänä näin hänet kadulla. Hän oli harmaantunut, hartiat lysyssä, katse tyhjä. Hän jäi tuijottamaan minua, kuin ei olisi uskonut silmiään.

– Sinä… olet muuttunut, – hän kuiskasi.

– Kyllä, – vastasin rauhallisesti. – Nyt minä elän.

Hän alkoi puhua virheistä, katumuksesta, rakkaudesta, jonka oli menettänyt. Mutta minä vain hymyilin.

– En ole enää se nainen, joka odottaa ja antaa anteeksi.

Ja hänen silmissään näin pelon – pelon menettää jotain, mitä hän ei ollut koskaan arvostanut.

Hiljainen kosto

Kolme kuukautta myöhemmin hän palasi. Kukkien, anteeksipyyntöjen ja suurten lupausten kanssa. Hän sanoi, ettei pysty elämään ilman minua.

Katsoin häntä ja ymmärsin: minä en enää tarvitse häntä. Koska olin löytänyt sen, mitä olin etsinyt koko elämäni ajan — itseni.

Sinä iltana kaadoin itselleni lasillisen viiniä, sytytin kynttilän ja hymyilin. En siksi, että hän oli poissa — vaan siksi, että minä olin palannut.

Uusi alku

Naapurit kuiskailivat, ystävät kysyivät:
– Miten teit sen?

Vastasin vain:
– Opin olemaan pelkäämättä.

56-vuotiaana aloitin uuden elämän. Ilman valheita, ilman pelkoa, ilman katkeruutta.

Hän halusi ottaa takaisin rakkauden, jonka menetti.
Mutta minä löysin sen, mitä hän ei koskaan ymmärtänyt — rakkauden itseeni.