Ystäväni kuiskailivat, että olin menettänyt järkeni, kun aloin taas kiinnittää huomiota miehiin. Minä, 54-vuotias nainen, jonka mies oli jättänyt. Halusin vain tuntea itseni jälleen naiseksi – kauniiksi, halutuksi, eläväksi.

Ja silloin elämääni ilmestyi Viktor. Hän asui samassa korttelissa, tapasimme joskus puistossa. Aluksi vaihdoimme vain muutaman sanan, mutta vähitellen keskustelumme pitenivät, ja katseissamme alkoi olla lämpöä, jota en ollut tuntenut vuosiin.
Eräänä päivänä hän pyysi minut treffeille.

Päätin, että tapaaminen olisi luonani. Valmistin illallisen, sytytin kynttilät, puin päälleni lempimekkoni. Kun hän saapui, tunsin sydämeni hakkaavan kuin nuorena. Hänen katseensa oli intensiivinen, ja hetken uskoin, että elämä antoi minulle vielä yhden mahdollisuuden.

Ilta kului kauniisti – viiniä, naurua, lämpimiä sanoja. Mutta sitten tunnelma muuttui. Kun kynttilät paloivat loppuun ja hiljaisuus täytti huoneen, Viktor muuttui. Hänen äänensä oli kylmä, katse arvioiva.

– Sinä et oikeasti etsi rakkautta, hän sanoi rauhallisesti. – Sinä vain pelkäät olla yksin.

Ne sanat sattuivat kuin isku. Tunsin, kuinka veri nousi kasvoilleni. Hän jatkoi tyynesti, ikään kuin ei ymmärtäisi, että jokainen sana viilsi minua syvemmälle.

– Tarvitset jonkun, joka saa sinut tuntemaan, että olet vielä tärkeä. Mutta se ei ole rakkautta. Se on pelkoa.

En sanonut mitään. Katsoin häntä ja tajusin, että mies, jonka olin kuvitellut lempeäksi ja ymmärtäväksi, olikin vieras. Tyhjä, kylmä ja ylpeä.

Kun hän lähti, jäin istumaan hiljaisuuteen. Pöydällä viini oli jäähtynyt, kynttilät savusivat. Kaikki, mitä olin illaksi suunnitellut – kauneus, toivo, lämpö – oli kadonnut yhden lauseen mukana.

Seuraavana aamuna en itkenyt. Tunsin vain oudon rauhan.
Ymmärsin, etten ollut hullu. Olin vain elossa. Ja elossa oleminen tarkoittaa sitä, että vieläkin kaipaa kosketusta, läheisyyttä, lämpöä.

Ystäväni sanoivat: “Mehän varoitettiin sinua.” Mutta he eivät ymmärtäneet. He eivät tienneet, miltä tuntuu katsoa peiliin ja huomata, ettei halua enää olla näkymätön.

Viikkoja myöhemmin kävelin taas puistossa. Syksyinen tuuli heilutti puita, lehdet kahisivat jalkojeni alla. En etsinyt enää Viktoria. Katsoin taivasta, hengitin syvään ja tunsin, että olin vihdoin vapaa.

Muutamaa kuukautta myöhemmin ovelle koputettiin. Se oli alakerran naapuri – hieman nuorempi mies, lempeä hymy ja ystävälliset silmät. Hän pyysi apua paperitöissä ja tarjosi kahvia kiitokseksi. Hymyilin, ja vastasin: “Mielelläni.”

Tällä kertaa en odottanut mitään. En suuria lupauksia, en taikaa. Vain hetken, joka tuntui aidolta.

Nyt tiedän, että ikä ei tapa rakkautta. Eikä se vie pois halua tuntea elämää. Se, mikä todella tappaa, on pelko – pelko siitä, että sydän särkyy uudestaan.
Minä menetin mieheni, menetettyjä vuosia ja monta yötä unta. Mutta löysin sen, mitä olin etsinyt koko ajan: itseni.

Ja jos joku sanoo, että olen hullu, niin olkoon niin.
Jos hulluus tarkoittaa sitä, että uskallan vielä rakastaa, nauraa ja elää —
sitten olen onnellisesti, rohkeasti ja ylpeästi hullu.