Jokainen päivä tuntui nyt tärkeältä, jokainen suunnitelma täynnä toivoa. He päättivät aloittaa uuden elämän — muuttaa pieneen mutta valoisaan asuntoon kaupungin laidalle, missä lapsi voisi kasvaa rauhassa ja rakkaudessa.

Vähän ennen muuttoa he tekivät jotakin, mikä tuntui oikealta: he adoptoivat koiran eläinsuojasta. Se oli laiha, arka ja täynnä pelkoa. He nimesivät sen Baxteriksi. Sen entiset omistajat olivat kohdelleet sitä julmasti, ja siksi se piiloutui ensimmäiset päivät sängyn alle, täristen jokaisesta äänestä. Mutta pikkuhiljaa, lempeiden sanojen ja kärsivällisyyden avulla, se alkoi taas luottaa ihmisiin.

Kun vauva syntyi, Baxter muuttui. Se ei enää pelännyt. Päinvastoin — se seurasi jokaista liikettä, istui usein pinnasängyn vieressä ja katsoi lasta hiljaa, ikään kuin vartioiden. Vanhemmat olivat liikuttuneita: koira, joka oli itse kokenut kärsimystä, suojeli nyt heidän poikaansa.

Mutta eräänä yönä rauha rikkoutui.
Oli syvä yö, kun äkkiä kuului raivokas haukku. Baxter juoksi vauvan huoneeseen, kynsi lattiaa, murisi ja haukkui niin kovaa, että vanhemmat heräsivät säikähtäen. Isä syöksyi paikalle ja näki koiran hyökkäävän pinnasängyn kimppuun. Äiti huusi kauhusta – hän luuli, että koira oli menettänyt järkensä ja aikoi vahingoittaa lasta.

Mutta isä huomasi jotakin outoa. Baxter ei katsonut lasta, vaan sängyn alle.
Mies tarttui pöytälampun varteen ja kumartui alas – ja silloin hän näki sen.

Sängyn alla liikkui käärme. Pitkä, musta ja kiiltävä kuin öljy, se kiemurteli hitaasti kohti nukkuvaa lasta. Luultavasti se oli päässyt sisään viemärin kautta tai ikkunan raosta.

Baxter ei ollut raivostunut ilman syytä — se suojeli vauvaa.
Isä tarttui nopeasti pahvilaatikkoon ja iski sen käärmeen päälle. Koira jatkoi murinaa, kunnes mies vei eläimen ulos ja paiskasi oven kiinni.

Sitten laskeutui täydellinen hiljaisuus. Äiti puristi lasta rintaansa vasten, itkien hiljaa. Isä istui lattialle, ja Baxter tuli hänen viereensä, hengittäen raskaasti. Se laski päänsä hänen polvelleen ja sulki silmänsä.

Seuraavana päivänä perhe muutti hetkeksi sukulaisten luo. Kun isä palasi kotiin, hän istui pitkään koiran vieressä, silitti sen päätä ja kuiskasi:
«Sinä pelastit meidät.»

Eläinlääkäri kertoi myöhemmin, että tällainen käytös on hyvin harvinaista — varsinkin koiralla, joka on kokenut väkivaltaa. Mutta Baxter teki sen, mitä sydämessään tunsi oikeaksi. Hän oli saanut rakkautta, ja nyt hän antoi sen takaisin rohkeudella, joka ylitti kaiken pelon.

Siitä yöstä lähtien Baxter nukkui aina lapsen sängyn vieressä. Kun poika kasvoi, hänelle kerrottiin usein, miten hänen ystävänsä pelasti hänen henkensä. Ja joka kerta, kun lapsi silitti vanhaa koiraa, hän sanoi hiljaa:
«Sinä olet minun sankarini.»

Sillä joskus eläimet tuntevat vaaran ennen meitä — ja silloin ne toimivat ilman epäröintiä.
Tuona yönä Baxter todisti, että uskollisuus ja rakkaus voivat olla voimakkaampia kuin pelko.