Kun Anna tuli tajuihinsa, hänen hengityksensä höyrysi kylmässä ilmassa. Jää sai ihon kirvelemään, sormet olivat tunnottomat ja huulet sinertävät. Hän ymmärsi, ettei jaksaisi kauaa. Silti hänen sisällään paloi pieni kipinä — tahto pelastaa lapsensa.

Hän puri hampaitaan yhteen, painoi kätensä vatsalleen ja alkoi ryömiä jäistä lattiaa pitkin.
— Apua! Joku, auttakaa! — hän huusi, ääni murtuen pelosta ja kivusta.

Sekunnit tuntuivat tunneilta. Sitten yhtäkkiä mieleen välähti — puhelin! Se oli laukussa, aivan kylmäkaapin oven vieressä. Niin lähellä, mutta silti saavuttamattomissa.

Kyyneleet jäätyivät poskille. Hän hakkasi ovea nyrkeillään, kunnes veri alkoi tahria metallia.
— En halua kuolla… en nyt… — hän nyyhkytti hiljaa.

Silloin hän huomasi lattialla puisen palan rikkinäisestä hyllystä. Hän tarttui siihen ja yritti epätoivoisesti vääntää sillä lukkoa auki. Sormet olivat jäässä, mutta sitten kuului naksahdus.
Ovi aukesi raolleen.

Anna rojahti lattialle, ilma tuntui polttavan kuumalta jäisen kamarin jälkeen. Hän konttasi kohti laukkuaan, sai puhelimen käsiinsä ja soitti hätänumeroon ennen kuin menetti tajuntansa.

Kun hän avasi silmänsä, ympärillä oli valkoista valoa ja hiljaisuutta.
— Olette sairaalassa, — sanoi hoitaja lempeästi. — Te ja vauvanne olette kunnossa. Se oli ihme.

Anna purskahti itkuun. Mutta pian huoneeseen astui poliisi.
— Rouva Novak, meidän täytyy puhua miehestänne. Hän… on kuollut.

— Kuollut? — Anna kuiskasi.
— Hänen autonsa löydettiin joesta. Juuri ennen sitä hän soitti teille.

Anna katsoi puhelintaan — yksi vastaamaton puhelu siltä yöltä.

— Hän jätti myös kirjeen, — sanoi poliisi hiljaa. — Siinä luki: Halusin päästä ongelmasta eroon, mutta tuhosin itseni.

Anna sulki silmänsä. Hänen sisällään myllersi viha, suru ja outo rauha.
Hän lukitsi minut jäähän… ja lopulta hukkui siihen itse.

Vuosia myöhemmin…

Anna ei enää työskennellyt hienoissa ravintoloissa. Hän avasi pienen kahvilan kaupungin laidalle. Ilma tuoksui vaniljalta ja tuoreelta leivältä. Seinällä oli valokuva — hän ja pieni poika, joka hymyili leveästi.

Asiakkaat kysyivät usein:
— Onko tuo poikasi?
Anna hymyili ja vastasi:
— On. Lapsi, joka voitti kuoleman.

Illalla, kun kahvila sulkeutui, Anna sytytti kynttilän ikkunalle. Hän katsoi ulos pimeään ja kuiskasi:
— Kiitos, että jäin henkiin.

Joskus hän näki unta jääkylmästä huoneesta. Mutta joka kerta unessa ilmestyi valo — ja pehmeä ääni sanoi:
— Äiti, minä olen tässä.

Silloin Anna heräsi, painoi kätensä sydämelleen ja tiesi:
Jääkylmästäkin pimeydestä voi selvitä — jos sydämessä on vielä rakkautta.