Häät olivat kuin sadusta.
Kynttilät paloivat, kukat tuoksuivat, musiikki soi hiljaa taustalla.
Morsian säteili valkoisessa puvussaan, sulhanen piti hänen kättään, ja vieraat nauroivat iloisesti. Kaikki näytti täydelliseltä – kunnes ovi avautui.

Sisään astui mies, jonka olemus rikkoi idyllin.
Likaiset, repaleiset vaatteet, väsyneet kasvot, sotkuiset hiukset. Hän näytti kodittomalta.
Salissa vallitsi hetkessä hiljaisuus.
Ihmiset käänsivät katseensa pois, joku kuiskasi:
— Mitä tuo tekee täällä?
— Kuka päästi hänet sisään?

Mies ei kuitenkaan näyttänyt pelkäävän.
Hän käveli rauhallisesti musiikkilaitteiden luo ja pyysi mikrofonia.
— Antaisitteko minun sanoa pari sanaa? — hän kysyi matalalla, käheällä äänellä.

Joku nyökkäsi, ja hän sai mikrofonin käteensä.
Kaikki odottivat, että hän alkaisi kerjätä. Mutta se, mitä hän sanoi, muutti kaiken.

— En ole tullut tänne ruoan tai rahan vuoksi, — mies sanoi. — Tulin kiittämään jotakuta.

Hänen katseensa kohdistui sulhaseen.
— Markus… ehkä et muista minua, mutta minä muistan sinut.

Sulhanen hätkähti.
— Muistat minut?

— Kolme vuotta sitten — mies jatkoi — makasin kadulla onnettomuuden jälkeen. Veri virtasi, ihmiset kulkivat ohi. Kukaan ei pysähtynyt. Kukaan… paitsi sinä. Sinä soitit ambulanssin, maksoit hoitoni ja lähdit pois, ennen kuin ehdin edes kysyä nimeäsi.

Salissa oli hiirenhiljaista.
Morsian katsoi miestään kyynelsilmin.

— Menetin kaiken, — mies sanoi. — Kotini, työni, perheeni. Mutta se hetki, kun sinä pysähdyit, antoi minulle takaisin uskon ihmisiin. Tänään kuulin, että menet naimisiin. Ja tiesin, että minun on tultava kiittämään sinua kasvotusten.

Hän otti taskustaan pienen laatikon.
— Tämä on ainoa, mikä minulla on jäljellä. Vanha kolikko, joka kuului isälleni. Haluan antaa sen teille — onnen merkiksi. Koska hyvyyttä ei koskaan menetetä. Se palaa aina takaisin.

Mies laski laatikon pöydälle ja kääntyi lähteäkseen.
Mutta Markus nousi ja juoksi hänen luokseen.
— Odota! — hän huusi ja halasi miestä lujasti.
— Luulin, ettet ole enää elossa…

Mies hymyili väsyneesti.
— Elossa olen, ystäväni. Sinun ansiostasi.

Vieraat seisoivat ja alkoivat taputtaa.
Jotkut itkivät, toiset katsoivat häpeissään lattiaan.
Hetki oli hiljainen, mutta täynnä tunnetta — kuin koko sali olisi ymmärtänyt jotakin tärkeää.

Kun mies poistui, huoneessa vallitsi syvä, lämmin hiljaisuus.
Kaikki tiesivät nyt: todellinen rikkaus ei ole rahassa – vaan sydämessä.