He syntyivät vuonna 2000 – kaksi pientä tyttöä, jotka yhdistyivät rintakehästä aina lantioon asti. Heillä oli kaksi vartaloa, mutta yhteiset sisäelimet – yksi sydän, yhteinen maksa ja sulautuneet suolet. Lääkärit olivat järkyttyneitä. Kukaan ei uskaltanut luvata, että he selviäisivät edes ensimmäisestä viikosta.

Heidän äitinsä kuitenkin kieltäytyi luopumasta toivosta. Hän sanoi lauseen, josta tuli myöhemmin kuuluisa:

“Jos heillä on yksi sydän, se tarkoittaa, että se on kaksi kertaa vahvempi.”

Ensimmäiset kuukaudet olivat taistelua jokaisesta henkäyksestä. Jokainen kuume, jokainen yskänkohtaus saattoi merkitä loppua. Lääkärit ja hoitajat valvoivat yötä päivää, mutta kaksi pientä kättä pysyivät aina tiukasti yhdessä – ikään kuin he olisivat tienneet, että heidän voimansa oli yhteinen.

Kun tytöt olivat seitsemän kuukauden ikäisiä, kansainvälinen kirurgiryhmä teki päätöksen, joka muutti kaiken: he yrittäisivät erottaa kaksoset. Leikkaus kestäisi yli 30 tuntia – ja pieninkin virhe voisi viedä molempien hengen.

Leikkauspäivänä heidän äitinsä odotti sairaalan käytävällä. Aika pysähtyi. Yli päivän kestäneen odotuksen jälkeen kirurgi astui ulos salista, poisti maskinsa ja sanoi väsyneellä äänellä:

“He molemmat elävät.”

Kaksi sanaa, jotka merkitsivät ihmettä. Ensimmäistä kertaa elämässään tytöt nukkuivat eri sängyissä. Mutta hoitajien mukaan toinen heistä ei rauhoittunut ennen kuin kuuli sisarensa hengityksen viereisestä huoneesta.

Seuraavat vuodet olivat täynnä kipua ja kuntoutusta. Toinen tytöistä joutui oppimaan kävelemään uudelleen, toinen kävi läpi useita sydänleikkauksia. Mutta he eivät koskaan luovuttaneet. Heidän sitkeytensä ja rohkeutensa inspiroivat koko maailmaa.

Televisio-ohjelmat, lehdet ja dokumentit kertoivat heidän tarinansa. Heistä tuli toivon symboleita — ”tytöt, jotka päihittivät mahdottoman.”

Ja kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin maailma kuuli heistä jälleen. Tällä kertaa syy oli vielä uskomattomampi: toinen siskoista oli tullut äidiksi.

Kun uutinen levisi, ihmiset ympäri maailmaa itkivät liikutuksesta. Tyttö, joka kerran taisteli hengestään leikkauspöydällä, piteli nyt sylissään omaa lastaan.

Televisiohaastattelussa hän sanoi:

“En koskaan uskonut, että voisin synnyttää. Mutta kun katson arviani, muistan – ne eivät ole kivun, vaan elämän merkkejä.”

Hänen sisarensa, joka ei terveydellisistä syistä voi saada lapsia, sanoi kyyneleet silmissä:

“Kun pidän vauvaa sylissäni, tiedän miksi me selvisimme. Häntä varten. Toivoa varten.”

Tänä päivänä he asuvat eri kaupungeissa, mutta heidän välinsä on vahvempi kuin koskaan. He tapaavat usein, osallistuvat hyväntekeväisyystapahtumiin ja rohkaisevat muita perheitä, jotka taistelevat samanlaisten haasteiden kanssa.

Äskettäin sosiaalisessa mediassa levisi valokuva, jossa toinen sisko pitää lastaan sylissä ja toinen halaa heitä molempia. Kuva levisi salamannopeasti ja keräsi satojatuhansia kommentteja: “Todellinen ihme!”, “Rakkaus voittaa kaiken!”

Nykyään he elävät täysillä — matkustavat, työskentelevät ja nauravat. Arvet heidän kehossaan eivät enää muistuta kivusta, vaan siitä, että he voittivat kuoleman.

Nämä sisarukset ovat elävä todiste siitä, että ihmisen sydän voi olla vahvempi kuin kohtalo. Heidän tarinansa muistuttaa meitä kaikkia: ihmeitä tapahtuu niille, jotka eivät koskaan lakkaa uskomasta.