Mutta todellisuus oli vielä kauheampi: osa pääkatua oli yksinkertaisesti kadonnut maan alle.
Tien keskelle oli auennut syvä kuilu – kuin maa itse olisi nielaissut palan kaupunkia.
Paikalle saapuivat nopeasti poliisit, palomiehet ja insinöörit. Alue eristettiin, ihmiset pysyivät kauempana, mutta kukaan ei voinut kääntää katsettaan. Asfaltin tilalla ammotti tyhjyys, punertavaa savea ja vääntyneitä metallinpaloja.
Pelastajat laskeutuivat alas turvaköysien varassa. Otsalamppujen valot heijastuivat kallionseinistä ja repaleisista johdoista.
Ja sitten he näkivät jotakin… jotakin, mitä siellä ei olisi pitänyt olla.
Syvällä kuopan pohjalla erottui metallinen pinta – kuin vanha ovi tai luukku, osittain maan sisään hautautuneena. Yksi insinööreistä kosketti sitä varovasti ja vetäytyi heti taaksepäin: metalli oli lämmin. Melkein kuin se olisi elänyt.
Muutaman sekunnin kuluttua kuului huuto:
— “Tulkaa tänne! Nämä eivät ole kiviä!”
Kun muut lähestyivät ja valaisivat maata, hiljaisuus laskeutui.
Maasta pilkisti ihmisen luita.
Huhu levisi välittömästi. Poliisit vahvistivat alueen, ja paikalle kutsuttiin rikostutkijat ja oikeuslääkärit. Kuopan pohjalla paljastui vanha käytävä, muurattu tiilistä, joka oli ollut suljettuna ehkä kymmeniä vuosia.
Sen seinään oli kaiverrettu lause, joka sai jokaisen paikalla olleen vapisemaan:
“Älkää avatko. He eivät koskaan lähteneet.”
Kaupungin arkistoista ei löytynyt mitään tietoa tällaisesta rakenteesta. Yksi vanha asukas kertoi myöhemmin, että paikalla oli 1970-luvulla ollut kemiallinen tehdas, joka oli palanut maan tasalle. Romut haudattiin, ja niiden päälle rakennettiin tie.
Mutta maan alla oleva ei ollut vain tehdas.
Yhdessä sivukäytävässä tutkijat löysivät puisia laatikoita. Kun yksi avattiin, raskas, mädäntynyt haju täytti ilman. Sisällä oli luita, kalloja ja repeytyneitä kangaspaloja. Joihinkin luihin oli kaiverrettu numeroita – kuin jonkinlaista luetteloa varten.
Yksi tutkijoista mutisi hiljaa:
— “Tämä ei ole hauta. Tämä on… kokoelma.”
Kaupungissa puhkesi paniikki. Ihmiset alkoivat puhua salaisista kokeista, armeijan tukikohdista ja kulttien jäännöksistä.
Illalla kaupungin johto julkaisi lyhyen tiedotteen:
“Tiealueen alta on löydetty vanha maanalainen rakenne. Tutkinta on käynnissä. Vaaraa asukkaille ei ole.”
Mutta keskiyöllä kaikki muuttui.
Työmaa suljettiin äkisti. Tutkijat poistuivat, ja alue peitettiin pressuilla. Yksi pelastajista kertoi myöhemmin, että juuri ennen poistumista he kuulivat syvää, rytmistä ääntä – kuin joku hengittäisi maan sisällä.
Seuraavana päivänä kuoppa täytettiin betonilla. Median pääsy estettiin, ja työntekijöille annettiin käsky vaieta.
Kuitenkin yöllä lähitalojen asukkaat kuulivat outoa koputusta – hidasta, säännöllistä, tulevan jostain syvältä.
Muutamaa päivää myöhemmin paikallinen toimittaja julkaisi artikkelin, jossa hän väitti löytäneensä käytävän seinästä vanhan metallilevyn.
Siinä luki:
“Projekti A-17 — Elävät näytteet. Älä avaa.”
Nyt tie on taas auki. Autot kulkevat normaalisti, ja ihmiset ovat yrittäneet unohtaa.
Mutta ne, jotka asuvat lähellä, sanovat, että joskus, myöhään yöllä, kun kaupunki nukkuu ja maa on hiljaa, voi kuulla heikon äänen maan alta — äänen, joka muistuttaa sykkivää sydäntä.
Ja silloin jokainen miettii samaa:
Entä jos siellä alhaalla… jokin on yhä elossa?