Kaikki pidättivät hengitystään. Kynttilät lepattivat hiljaa, ruusujen tuoksu täytti ilman, ja urkujen ääni hiipui pois. Se hetki, jota hän oli odottanut koko elämänsä, oli vihdoin tullut.

Papin sanat kaikuivat vielä hetken, ja sitten kaikki vaikeni. Sulhanen hymyili hermostuneesti ja ojensi kätensä. Huntu oli kevyt kuin ilma, ja sen läpi näkyi vain kalpea hahmo. Hän veti sen ylös… ja jähmettyi.

Kasvot hunnun alla eivät olleet hänen rakastettunsa kasvot.
Ne olivat kalpeat, elottomat — iho kuin vahaa, silmät tyhjät kuin jäätyneet järvet. Poskella kulki syvä arpi, ja huulet olivat sinertävät, aivan kuin veri ei olisi virrannut niissä vuosiin.

Sulhanen otti askeleen taaksepäin. Yleisön joukossa kuului hämmästyneitä huokauksia. Pappi pudotti kirjan käsistään, ja musiikki lakkasi.
Morsian seisoi paikallaan — ei kyyneltä, ei ilmettä, vain outo, kammottava hymy.

— Mitä… mitä tämä on? — mies kuiskasi.

Silloin morsian nosti katseensa. Hänen silmissään oli jotakin tuttua — jotakin, jota mies ei olisi halunnut muistaa.
Hän puhui, ääni karhea ja matala:

— Etkö tunne minua, rakkaani?

Sulhasen kasvot kalpenivat. Hän tunsi sen äänen.
Se kuului naiselle, joka oli kuollut kaksi vuotta aiemmin — hänen entiselle morsiamelleen, Linnealle, joka menehtyi auto-onnettomuudessa vain viikko ennen heidän häitään.

— Ei… se ei voi olla totta, — hän sopersi, ääni väristen.

Morsian ojensi hitaasti kätensä. Hänen sormessaan oli kultainen sormus, johon oli kaiverrettu päivämäärä: 12. kesäkuuta 2023 — heidän vanhojen häidensä päivä.

— Lupasit, ettet koskaan jätä minua, — nainen sanoi. — Ja minä tulin pitämään sinut sanassasi.

Tuulet alkoivat ulvoa kirkon sisällä. Kynttilät sammuivat, ja ilma muuttui jäätäväksi. Ihmiset alkoivat huutaa, joku kaatui, toiset pakenivat paniikissa.
Sulhanen seisoi paikallaan, sydän hakaten, kun nainen astui häntä kohti, huntu vielä kasvoillaan.

— Tänään meidät vihitään — ikuisuudeksi, — hän sanoi.

Yhtäkkiä huntu leimahti liekkeihin. Tuli levisi salamannopeasti hameeseen, ja hetken kuluttua koko kirkko oli tulessa.
Huudot täyttivät ilman, ja kun palokunta vihdoin saapui, rakennus oli jo raunioina.
Kenenkään ruumiita ei löydetty. Ainoastaan sulaneen sormuksen, joka kimmelsi tuhkan keskellä.

Muutamaa päivää myöhemmin valokuvaaja, joka oli tallentanut häät, kehitti kuvat.
Ensimmäisissä kuvissa morsian hymyili — täydellisen kauniina. Mutta mitä pidemmälle hän eteni, sitä epäselvemmäksi kasvot muuttuivat.
Viimeisessä kuvassa, juuri siinä hetkessä, kun sulhanen nosti hunnun, näkyi kaksi hahmoa.
Sulhanen — ja hänen vierellään toinen, hauras, läpikuultava nainen palaneessa puvussa ja tyhjillä silmillä.

Asiantuntijat tarkastivat kuvan. Ei merkkejä manipuloinnista.
Vain selittämätön energiapoikkeama.
— Joskus, — sanoi yksi heistä, — kun kuolleet koskettavat eläviä, kamera tallentaa sen, mitä silmä ei näe.

Siitä lähtien kirkko on ollut hylättynä. Kukaan ei uskalla astua sisään.
Paikalliset kertovat, että joka vuoden 12. kesäkuuta, keskiyöllä, sieltä kuuluu kellojen soitto — ja sen jälkeen hiljainen, kylmäävä naurun kaiku.

Ja ne, jotka ovat olleet tarpeeksi rohkeita mennäkseen lähemmäs, sanovat, että lattialla näkyy yhä kaksi palanutta jälkeä — yksi miehen, joka ojentaa kättään, ja toinen naisen, jolla on huntu päässään.
Joskus tuuli nostaa sen hunnun ylös… aivan kuin joku olisi taas valmis paljastamaan kasvot, joita ei koskaan olisi pitänyt nähdä.