Nuori huoltoaseman työntekijä sai potkut – koska hän auttoi avuttoman vanhuksen täyttämään Zaporozhetsinsa! Kaikki nauroivat… mutta kun mies palasi, kukaan ei enää nauranut 😱

Yövuoro oli lähes ohi. Anna riisui väsyneesti hansikkaansa, hieroi käsiään ja huokaisi syvään. Huoltoasema uinui harmaassa hämärässä, vain tuulen humina ja kaukaa kuuluva moottoritien jylinä rikkoivat hiljaisuuden. Hän kaatoi itselleen teetä ja yritti lämmittää kylmettyneitä sormiaan.

— No, Anna, miten tykkäät meidän yöasiakkaista? — virnisti Olha, pureskellen purukumia kassalla. — Se eilinen ukko… aivan kuin sirkuksesta! Luulin, että hän jää tänne ikuisiksi ajoiksi sen Zaporozhjetsinsa kanssa.

— Niinpä, — naurahti Svetlana. — Ehkä hän voisi avata autohistorian museon. En ymmärrä, miten tuo romu edes liikkuu!

He nauroivat, mutta Anna pysyi hiljaa. Hänen mieleensä nousi kuva vanhasta miehestä, jonka vapisevat kädet etsivät kolikoita taskuista — ja silmissä paloi häpeä ja avuttomuus.

— Te ette ymmärrä mitään… — hän sanoi hiljaa.

— Mitä siinä olisi ymmärrettävää? — tokaisi Olha. — Täytit hänelle tankin ilmaiseksi! Ne rahat otetaan sinulta palkasta.

Anna värähti. Hän muisti esimiehensä, Daniil Valerjevitšin, kylmän katseen ja ivallisen äänen:

— Ai meistä on tullut hyväntekeväisyysjärjestö? Tämä on huoltoasema, ei kirkko! — hän sihisi. — Ota tavarasi ja älä tule huomenna takaisin.

Nauresta vaiettiin

Seuraavana päivänä Olha ja Svetlana nauroivat koko päivän.
„Pieni enkelimme, joka jakaa bensaa taivaan nimissä!“ — he kuiskivat pilkallisesti.

Mutta illalla ilmapiiri muuttui.

Vanha tuttu ääni lähestyi — rikkinäinen moottori köhi pimeässä. Zaporozhets pysähtyi kovan jarrutuksen saattelemana.
Ovi avautui, ja ulos astui sama vanhus. Mutta nyt hän ei ollut yksin.

Hänen vierellään seisoi pitkä mies, täydellisesti pukeutunut, katse jäätävän tarkka ja äänensä matala kuin ukkonen.

— Missä on se tyttö? — hän kysyi lyhyesti.

Hiljaisuus.

— Kuka tyttö? — kysyi Svetlana varovasti.

— Se, joka auttoi isääni.

He katsoivat toisiaan ymmällään.

Miehen katse viilsi ilman kuin veitsi. — Jos hän ei ole täällä… ehkä tekin ette ole pian.

Totuus paljastuu

Mies otti taskustaan käyntikortin ja laski sen tiskille.

— Olen Sergei Valerjevitš. Tämän huoltoasemaketjun omistaja.

Olha kalpeni. Svetlana ei saanut sanaa suustaan.

— Isäni jäi jumiin eilen matkalla sairaalasta. Äitini oli kuolemaisillaan. Ilman tuon tytön apua hän ei olisi ehtinyt ajoissa. Hän pelasti ihmishengen. Ja te nauroitte hänelle.

Kukaan ei liikahtanut.

— Huomisesta alkaen te kaksi ette enää työskentele täällä, — mies sanoi hiljaa mutta terävästi. — Ja se tyttö — Anna — palaa. Hän saa uuden aseman ja vastuun. Koska sydäntä ei voi irtisanoa.

Paluu, jota kukaan ei odottanut

Sinä iltana Anna istui yksin pienessä asunnossaan, työttömänä, kädet teekupin ympärillä. Kun joku koputti ovelle, hän ajatteli, että se on vain postinkantaja. Mutta kynnyksellä seisoi sama vanhus — ja hänen rinnallaan tuo salaperäinen mies.

— Neiti, — sanoi vanhus hiljaa, ääni väristen, — ilman teitä vaimoni ei olisi enää elossa. En tiedä, miten kiittää.

Anna ei pystynyt vastaamaan. Kyyneleet valuivat hiljaa, mutta niissä ei ollut enää surua — vain lämpöä ja kiitollisuutta.

Seuraavana päivänä, kun hän astui uudelleen huoltoasemalle, kaikki olivat hiljaa. Daniil Valerjevitš seisoi nurkassa, katse maassa.

Seinällä riippui uusi kyltti:
„Täällä ei jaeta vain bensaa – vaan myös ihmisyyttä.“