Viimeinen kerta, kun heitin kepin… Luulin, että kaikki menisi kuten aina ennenkin. Luna juoksisi sen perään, onnellisena, korvat heiluen, silmissään sama elämänilo, joka sai minut hymyilemään joka päivä. Hän juoksi metsän reunaan, kepeästi, kuin varjo. Mutta tällä kertaa hän ei tullut takaisin.

Hiljaisuus sen jälkeen oli sietämätön.
Kuin maailma olisi yhtäkkiä pysähtynyt, unohtanut hengittää. Huusin hänen nimeään, taas ja taas – ääneni särkyi, sydämeni jyskytti. Mutta jossain sisälläni tiesin jo vastauksen.
Luna oli poissa.

Se ei ollut vain surua. Se oli tyhjyys, joka nieli kaiken ympäriltään. Hän ei ollut vain koira. Hän oli osa minua. Hän oli varjoni, suojani, hiljainen ystäväni, joka ymmärsi enemmän kuin sanat koskaan voisivat kertoa. Katse riitti. Yksi hengitys, yksi pieni liike – ja hän tiesi, mitä tunsin.

Joka aamu hän odotti minua sängyn vieressä.
Joka ilta hän painoi päänsä polvelleni ja huokaisi. Se oli hänen tapansa sanoa: “Olen tässä. Kaikki on hyvin.”
Nyt jäljellä on vain hiljaisuus. Ja talutushihna, joka roikkuu oven vieressä – liikkumattomana, kylmänä, liian hiljaisena.

Yhä joskus laitan lattialle kaksi ruokakuppia – vaikka tiedän, ettei toinen enää täyty. Käteni etsii vaistomaisesti hänen pehmeää turkkiaan, mutta kohtaa vain tyhjyyden. Ja öisin… öisin kuulen hänen askeltensa äänen, kynsien kevyen kopinan lattialla.
Sanon itselleni, että se on vain tuuli. Mutta ehkä se on hän. Ehkä hän on yhä täällä, vartioimassa, kuten ennen.

Ihmiset sanovat: “Se oli vain koira.”
Mutta ne, jotka sanovat niin, eivät ole koskaan rakastaneet.
He eivät tiedä, miltä tuntuu, kun joku rakastaa sinua ehdoitta – ilman sanoja, ilman ehtoja. Luna ei ollut pelkkä eläin. Hän oli sydämeni peili.

Kun hän lähti, jokin sisälläni murtui. Ei kerralla – hitaasti, hiljaa, kuin lasi, joka halkeaa, mutta päästää valon lävitse. Ja siinä valossa näen hänet yhä – juoksemassa vihreillä niityillä, vapaan, onnellisen, ikuisen.

Säilytän kaiken: hänen pannan, huovan, jossa hän nukkui, pienet karvat, jotka jäivät sohvalle. En halua siivota niitä pois. Ne ovat todisteita – siitä, että hän eli, että hän rakasti, että hän oli totta.

Aika ei paranna kaikkea.
Se vain opettaa hengittämään kivun kanssa.
En halua unohtaa. En koskaan.
Haluan muistaa jokaisen hetken – hänen katseensa, hänen hengityksensä, hänen tassunjälkensä elämässäni.

Luna, rakas ystäväni, valo ja varjoni.
Et ole oikeasti poissa. Olet jokaisessa tuulen henkäyksessä, jokaisessa aamunvalossa, jokaisessa varjossa, joka seuraa minua.

Ja kun jonain päivänä heitän kepin uudestaan, tiedän, että silloin palaat.
Ehkä et tänne, mutta sinne – sinne, missä sielut löytävät toisensa ilman kipua ja ilman loppua.

Siihen asti odotan.
En kiireellä, mutta uskolla.
Sillä todellinen rakkaus ei koskaan kuole.
Se vain muuttaa muotoaan – tulee ilmavirroksi, valoksi, muistoksi.

Ja aina kun tuuli koskettaa kasvojani, tiedän, että se olet sinä, Luna.
Ikuinen ystäväni. Sydämeni varjo.