Äskettäin adoptoitu koditon koira pelasti vastasyntyneen hengen keskellä yötä

Oli kylmä ja sateinen yö pienessä suomalaisessa kylässä. Matti ja Elina Korhonen olivat juuri palanneet eläinsuojasta mukanaan laiha ja arka koira nimeltä Luna. Kukaan ei ollut halunnut sitä – se oli elänyt kaduilla, nälkäisenä ja hylättynä. Mutta Elina näki jotain sen silmissä, jotakin lempeää ja surullista. Hän sanoi hiljaa:
— Tämä koira tulee vielä pelastamaan jonkun.

He eivät silloin tienneet, kuinka oikeassa hän oli.

Uusi koti, uusi alku

Ensimmäiset päivät olivat hiljaisia. Luna oli varovainen, ei haukkunut, ei kerjännyt huomiota. Mutta kun Korhosten pieni poika, Eemil, syntyi, kaikki muuttui. Luna ei poistunut vauvan läheltä. Se makasi aina kehdon vieressä, hengitti hiljaa ja katsoi lasta kuin vartioiden hänen untaan.

Elina nauroi usein ja sanoi:
— Meillä on oma pieni vartijamme.

Mutta kukaan ei olisi voinut arvata, mitä tuo vartija tekisi muutamaa yötä myöhemmin.

Yö, jota he eivät koskaan unohda

Oli pimeää, kello oli vähän yli kolme aamuyöllä. Yhtäkkiä Luna nousi pystyyn, karvat nousivat pystyyn sen selässä ja se alkoi haukkua. Ensin matalasti, sitten raivokkaasti. Se juoksi makuuhuoneeseen, haukkui ja ryntäsi vauvan huoneen ovelle.

Matti havahtui ja avasi oven — ja silloin sydän pysähtyi hetkeksi. Eemil makasi liikkumatta kehdossaan, kasvot kalpeina.

Elina kiljaisi ja juoksi pojan luo. Matti soitti hätänumeroon, kädet täristen. Luna ulvoi, nuoli lapsen kasvoja, työnsi häntä varovasti kuonollaan.

Sitten, aivan yhtäkkiä, pieni rintakehä kohosi.
Eemil hengitti.

Lääkärit olivat ällistyneitä

Kun ambulanssi saapui, lääkäri vain pudisti päätään:
— Tämä oli todella läheltä. Lapsen hengitys oli pysähtynyt unessa. Jos koira ei olisi herättänyt teitä juuri nyt… te olisitte menettäneet hänet.

Elina purskahti itkuun. Luna istui lattialla hiljaa, pää kallellaan, aivan kuin se olisi ymmärtänyt, mitä oli tehnyt.

Hylätty koira, joka antoi elämän

Luna sai nopeasti sankarin maineen. Paikallislehti kirjoitti siitä etusivulla:

”Koditon koira pelasti suomalaisperheen vauvan – todellinen ihme keskellä yötä!”

Ihmiset alkoivat soittaa eläinsuojeluyhdistyksille, halusivat adoptoida omia “Lunojaan”. Moni sanoi:
— Jos tällainen koira pystyy tällaiseen, niissä täytyy olla enemmän sydäntä kuin monessa ihmisessä.

Lunasta tuli koko kylän symboli – rakkauden, kiitollisuuden ja toisen mahdollisuuden.

Sidos, jota mikään ei riko

Vuodet kuluivat. Eemil kasvoi, ja Luna seurasi häntä kaikkialle. He olivat erottamattomat. Kun poika kaatui, Luna oli ensimmäisenä hänen luonaan. Kun Eemil sairastui, koira ei poistunut hetkeksikään hänen viereltään.

Elina sanoi usein kyynelsilmin:
— Me luulimme pelastavamme hänet. Mutta todellisuudessa hän pelasti meidät.

Elämä, jota ilman ei olisi mitään

Nyt Luna on vanha. Sen kuono on harmaantunut, askel hidas. Mutta joka yö, ennen kuin Eemil menee nukkumaan, Luna raahautuu taas hänen sänkynsä viereen ja laskee päänsä lattialle. Se valvoo, aivan kuten silloinkin – hiljaa, uskollisesti, pelkällä sydämellään.

Joskus, kun ulkona ulvoo tuuli, Elina kuiskaa:
— Kiitos, Luna.

Ja ehkä juuri silloin Luna avaa silmänsä, katsoo perhettään ja ajattelee:
Minulla ei ole ollut paljon tässä elämässä, mutta minulla on ollut rakkaus. Ja se on ollut tarpeeksi.