Hän suri kuollutta vaimoaan viisi pitkää vuotta. Viisi vuotta, jotka tuntuivat ikuisuudelta. Jokainen aamu alkoi samalla tavalla – hän heräsi yksin, ilman sitä ääntä, joka ennen täytti talon. Jokainen ilta päättyi hiljaisuuteen, joka puristi rintaa kuin näkymätön käsi.

Hän eli rutiinien varassa. Kahvikuppi, tyhjä tuoli vastapäätä. Sama matka joka päivä vanhaa katua pitkin. Ja aina lopuksi – hautausmaa.
Siellä hän puhui hiljaa haudalle ja laski sen päälle tuoreet kukat. Aina samat, ne, joita hänen vaimonsa oli rakastanut.

Se oli hänen tapansa elää menneisyyden kanssa.

Mutta yhtenä aamuna kaikki muuttui.
Hän nousi, keitti kahvia ja lähti, kuten aina. Taivas oli harmaa, tuuli puhalsi kylmästi, lehdet rapisivat hänen jalkojensa alla. Hän seisoi haudan edessä, sanoi muutaman tutun lauseen ja jätti kukkakimpun siihen, missä hänen vaimonsa nimi oli kaiverrettu kiveen.

Sitten hän kääntyi ja lähti.

Kun hän palasi kotiin, häntä vaivasi outo tunne.
Jotain oli erilaista, mutta hän ei tiennyt mitä.
Hän riisui takkinsa, meni keittiöön… ja pysähtyi.

Hän jäätyi paikoilleen.

Pöydällä seisoi maljakko.
Ja siinä – täsmälleen samat kukat, jotka hän oli jättänyt haudalle aamulla.

Vesi maljakossa oli kirkasta, ja terälehdillä kimaltelivat vielä kastepisarat. Hän lähestyi varovasti, sydän hakaten. Hän tunsi, kuinka jokainen askel sai huoneen ilman muuttumaan raskaammaksi.

Hänen mieleensä palasi vaimonsa ääni, vanha muisto:
«Niin kauan kuin kukat tuoksuvat, en ole poissa.»

Hän tärisi. Tämä ei voinut olla totta.
Kuka olisi voinut tehdä tämän?
Ei kukaan tiennyt hänen rutiinistaan. Se oli hänen salaisuutensa.

Huoneessa leijui äkkiä tuttu tuoksu — hänen parfyyminsa.
Tuoksu, jota hän ei ollut tuntenut viiteen vuoteen.

«Elina?» hän kuiskasi.

Silloin kuului ääni.
Hento naksahdus, kuin vanha puu olisi hengittänyt.
Makuuhuoneen ovi avautui itsestään.

Hän meni hitaasti sinne. Kaikki oli paikoillaan, kuten ennenkin.
Huopa tuolilla, kirja yöpöydällä, valokuva heidän häistään.
Mutta nyt – jotakin uutta.

Tyynyllä lepäsi yksi punainen ruusu.

Hän polvistui.
Ruusu oli tuore, sen terälehdet lämpimät kuin iho.

Ja silloin hän kuuli sen:
hiljaisen, mutta tutun äänen.
«En koskaan lähtenyt, Aaro.»

Hän kääntyi, ja oven suussa seisoi hahmo.
Naisen muoto, läpikuultava, pehmeä kuin usva.
Mutta kasvot – ne olivat hänen.

«Elina…» hän sanoi värisevällä äänellä.

Hahmo hymyili.
«Joka kerta, kun tuot kukkia haudalleni, ne palaavat kotiin.
Koska minäkin kuulun tänne.»

Sitten kaikki pimeni.

Kun hän heräsi, aurinko laski jo.
Kukat olivat yhä pöydällä, kirkkaat ja elävät, mutta ruusu tyynyltä oli kadonnut.

Siitä päivästä lähtien Aaro ei enää pelännyt hiljaisuutta.
Hän puhui kukille kuin ne olisivat kuunnelleet.
Ja toisinaan, kun yö laskeutui ja talo oli pimeä,
hän kuuli sen — hennon naurun, joka kaikui kuin tuuli menneisyydestä.

Naapurit sanoivat, että joka yö, kun he kulkivat hänen talonsa ohi,
ikkunoista levisi ruusujen tuoksu.
Ja jotkut väittivät nähneensä valon välähdyksen keittiössä,
kuin joku olisi seissyt siellä – nainen, joka ei ollut valmis lähtemään.

Eräänä iltana hän löysi kynnykseltään kirjeen.
Kirjekuori oli tyhjä, vain yhdellä sanalla:
«Huomenna.»

Seuraavana aamuna maljakko särkyi itsestään.
Vesi valui pöydälle, ja keskellä lasinsiruja lepäsi yksi ainoa ruusu —
täysin samanlainen kuin se, jonka hän oli vienyt haudalle ensimmäisenä vuonna.

Aaro hymyili ja kuiskasi:
«Kiitos, että palasit.»

Hän tiesi nyt, ettei kyse ollut unesta, eikä painajaisesta.
Se oli rakkaus, joka ei kuollut —
vain vaihtoi maailmaa.