Susi ei jättänyt arkkua. Aluksi ihmiset kuiskailivat, jotkut hermostuneesti nauroivat, toiset yrittivät hätistää eläintä pois — mutta Charlie, sama karpaattien susi, jonka Julia oli kerran pelastanut, ei liikahtanutkaan. Hän painoi päänsä valkoiselle hunnulle ja päästi kurkustaan matalan, maata vavisuttavan ulvonnan. Se ei ollut raivoa, ei vihaa — vaan tuskaa, joka tuntui tulevan syvältä maan ytimestä.

”Susi ei jättänyt naisen arkkua…” kuiskasi joku.
Ja kun ihmiset katsoivat tarkemmin, heidän sydämensä pysähtyivät hetkeksi.
Hienoinen liike — Julían sormi, se, johon kihlasormus oli pujotettu, nytkähti.
”Näinkö oikein?” joku hengähti.
Mutta Charlie tunsi sen ennen muita. Hän ponnahti pystyyn, tarttui hampaillaan arkun kanteen ja nykäisi. Puu kirskui, ihmiset perääntyivät.

— Vie se pois! — huusi tummaan pukuun pukeutunut mies.
— Älkää koskeko siihen, — vastasi vanha nainen hiljaa. — Se näkee sen, mitä me emme.

Julia… se tyttö, jonka sydän oli täynnä lempeyttä. Hän oli kerran löytänyt loukkaantuneen sudenpennun metsästä, jalan teräksiseen ansaan puristuneena. Hän vapautti sen, hoiti haavat ja kuiskasi sille:
— Jos joskus katoan, etsi minut.

Ja nyt — lupaus oli täyttymässä.
Hääpäivän piti olla elämän onnellisin hetki, mutta se muuttui painajaiseksi.
Keskellä juhlaa Julia oli kaatunut lattialle, hengitys pysähtynyt. Lääkärit sanoivat vain: ”Sydänkohtaus.” Hänen valkoinen hääpukunsa muuttui kuolinvaatteeksi.

Ivan, hänen sulhasensa, seisoi liikkumatta.
Mutta susi ei lähtenyt. Se seisoi arkun vieressä, korvat pystyssä, kuin kuunnellen jotakin näkymätöntä.

— Katsokaa! — huudahti nuori mies kameran takaa. — Hänen huulensa eivät ole siniset!

Ja se oli totta. Ne olivat kalpeat, mutta elävän väriset.
Vanha mies astui lähemmäs, veti ilmaa sieraimiinsa ja kuiskasi:
— Karvas manteli… kuka toi tänne manteliesanssia?

Kukaan ei vastannut. Charlie vinkaisi hiljaa ja nuuhkaisi tytön kaulaa.
Silloin hänen ihonsa värähti. Hento väre, kuin elämä olisi palannut varjojen seasta.

— Hän ei ole kuollut, — sanoi vanha lääkäri järkyttyneenä. — Tämä on kataleksia… tai lievä myrkytys.

Ovi aukesi. Kaksi ensihoitajaa ja poliisi astuivat sisään.
— Meille ilmoitettiin, — sanoi poliisi. — Kaksi henkilöä nähtiin yöllä ruumishuoneen ympärillä.

Arkku avattiin. Kaikki pidättivät hengitystään.
Sitten — heikko, tuskin kuuluva henkäys. Julia hengitti.
Huone täyttyi itkusta, huudoista ja epäuskosta. Ivan romahti polvilleen, mutta Charlie ei liikkunut. Hän vain katsoi tyttöä, vakaasti, suoraan, kuin olisi vartioinut ihmettä.

Julia avasi silmänsä. Ne olivat sameat, mutta elossa.
Hän käänsi päätään ja näki suden.
— Sinä löysit minut, — hän kuiskasi.

Susi istui hiljaa hänen viereensä. Sen hengitys höyrysi kylmässä ilmassa, ja ihmiset tunsivat, että olivat todistamassa jotain, mitä sanat eivät riittäneet selittämään.

Mutta tarina ei päättynyt siihen. Kun Julia oli viety turvaan, poliisi palasi saliin ja tarkasti pöydät.
Hän löysi pienen pullon, melkein tyhjän, etiketti revitty — mutta osa sanoista oli vielä luettavissa: aceto…
— Asetonitriili, — sanoi yksi vieraista, kemian opettaja. — Siitä vapautuu syanidia.

Kuka sen toi? Kaikki vaikenivat.
Sitten morsiamen ystävätär, vaalea ja vapiseva, astui esiin.
— En… en halunnut tappaa häntä… olin vain kateellinen… halusin pelotella…

Charlie nousi. Ei hyökätäkseen, vaan katsomaan häntä silmiin.
Ja kaikki ymmärsivät.
Syyllinen oli paljastunut — ei poliisin, vaan pedon vaistolla.

Viikkoa myöhemmin Julia ja Ivan palasivat metsään.
Siellä, missä Julia oli vuosia sitten vapauttanut suden ansasta, hän näki sen taas.
Se tuli hiljaa, kuin varjo lumen yli.
Julia polvistui, kosketti sen arpea ja kuiskasi:
— Rakkaus maksaa velkansa, aina.

Susi nosti päänsä ja ulvoi.
Ei surusta, vaan toivosta. Ulvonta kantautui pitkin vuoria, sekoittui tuuleen ja palasi kaikuina takaisin, kuin maa itse olisi vastannut.

Siitä päivästä lähtien Julia ja Ivan avaavat aina ikkunan, kun sytyttävät kynttilän.
Ja joskus, yön hiljaisuudessa, kuuluu jostain kaukaa syvä, matala ulvonta.
Sama ääni, joka kerran rikkoi hiljaisuuden kuoleman ja elämän rajalla.
Susi, joka ei jättänyt arkkua — eikä koskaan luopunut sydämestä, jonka kerran pelasti.