🫣 Kun äiti otti tuon esineen ulos laatikosta, ilma huoneessa tuntui pysähtyvän. Hiljaisuuden salama iski kaikkialle. Katsoin häntä, enkä voinut uskoa silmiäni. Pieni kiiltävä kappale lepäsi hänen kämmenellään, heijastaen lampun himmeää valoa, aivan kuin se olisi pilkannut meitä.

Hän ei sanonut mitään. Vain huokaisi raskaasti ja katsoi isää. Hänen kasvonsa kalpenivat. Hän ei liikkunut, ei puhunut. Vain puristi nyrkkinsä ja käänsi katseensa pois. Äiti piteli edelleen «sitä» kädessään, kuin peläten, että jos hän laskisi sen alas, kaikki katoaisi – ja hän heräisi. Mutta tämä ei ollut unta.

Sydämeni hakkasi kurkussa. En tiennyt mitä sanoa, en mitä ajatella. Se ei voinut olla sitä, miltä se näytti. Mutta jokainen hiljainen sekunti teki tilanteesta vain pahemman.

— Mitä… tämä on? — kuiskasi äiti, irrottamatta katsettaan esineestä.

Isä nosti vihdoin silmänsä. Niissä oli syyllisyyttä, pelkoa ja outoa rauhaa.
— Se ei ole sitä, mitä luulet, — hän sanoi matalalla äänellä.

Mutta kuka uskoisi sen, kun ilmassa leijui jo valheen haju?

Äiti ei vastannut. Hän meni keittiöön ja laski esineen pöydälle. Lähestyin. Se oli pieni metallinen sylinteri, sivussa nappi ja lähes kulunut logo. Ensi silmäyksellä siinä ei ollut mitään erikoista. Mutta jokin sisälläni napsahti. Kylmä väre kulki pitkin selkääni.

Otin sen käteeni – kevyt, mutta jotenkin elävä. Jokin sen sisällä kilahti hiljaa.

— Älä koske siihen! — huusi isä äkkiä. Hänen äänensä oli lähes hysteerinen.

Säpsähdin ja vedin käteni pois. Hänen äänensävyssään oli jotain – ei pelkoa minun puolestani, vaan pelkoa hänen itsensä puolesta.

Äiti katsoi häntä sellaisella katseella, että sillä olisi voinut murskata koko talon pelkällä hiljaisuudella.
— Pelkäätkö, että saamme tietää? Että näen totuuden?

Hän oli hiljaa. Hänen hengityksensä kävi raskaammaksi.

— Mitä olet salannut meiltä kaikki nämä vuodet? — kysyi äiti, ääni väristen.

Näin, kuinka hänen sormensa vapisivat, kuinka kyynel valui poskea pitkin – ei kivusta, vaan oivalluksesta. Jokin hänen sisällään murtui.

Isä astui lähemmäs, yritti tarttua hänen käteensä, mutta äiti työnsi hänet pois. Esine kolahti uudelleen – tummasti, uhkaavasti.

— Tämä laite… — hän aloitti takellellen. — Minun olisi pitänyt kertoa, mutta…

— Mitä? — hänen äänensä katkesi. — Mitä se on, Viktor?

Hän käänsi katseensa pois.
— Se ei ole vain esine… Se on tallenne.

Katsoimme toisiamme.

— Millainen tallenne?

Hän pyyhkäisi kädellään kasvojaan, kuin yrittäen pyyhkiä pois vuosia.
— Kaikki alkoi muutama vuosi sitten…

Jähmetyin. Tarina, jonka hän kertoi, muutti kaiken, mitä tiesin perheestämme.

Hän sanoi, että tuo metallinen sylinteri ei ollut pelkkä muistitikku tai laite. Se oli osa ohjelmaa, jonka hän oli kehittänyt yksityiselle yritykselle. Ohjelmaa, joka pystyi tallentamaan ääniä – jopa silloin, kun laite oli sammutettuna.

Hän oli käyttänyt sitä kotona. Ensin «turvallisuuden vuoksi». Sitten… uteliaisuudesta.

Hän kuunteli meitä.

Kuunteli keskustelut, riidat, yölliset kuiskaukset. Kuunteli, kun äiti itki keittiössä, kun puhuin ystävilleni. Kaikki – tallentui.

Äiti kalpeni kuin marmori.
— Sinä vakoilit meitä?..

— En! — hän huusi. — Halusin suojella teitä!

Mutta hänen silmissään ei ollut suojaa. Vain pelko paljastumisesta.

Äiti ei kestänyt – hän tarttui sylinteriin ja heitti sen voimalla seinään. Se iskeytyi, kimposi ja putosi lattialle, jättäen parkettiin syvän painauman.

Kuului hiljainen napsahdus… ja ääni.

Meidän äänemme.

Ensin minun, sitten äidin. Puhuimme hänestä. Siitä, että hän oli muuttunut. Että meitä pelotti. Kaikki kuului, suhisten, mutta selvästi. Ja sitten – hänen äänensä, tallennettuna sekin. Matala, kylmä, kuiskaten:
— He eivät saa tietää. Koskaan.

Äiti huusi. Seisoin paikoillani, liikkumatta. Tuntui kuin seinät olisivat lähestyneet, ilma muuttunut raskaaksi.

Isä vajosi polvilleen.
— En tarkoittanut… Se karkasi käsistä…

Mutta oli jo liian myöhäistä.

Äiti lähti huoneesta kääntymättä takaisin. Ja minä jäin tuijottamaan sitä laitetta – pientä, viatonta, mutta se oli tuhonnut kaiken.

Nyt pelkään avata laatikoita.
Pelkään sitä, mitä ne voivat kätkeä.
Pelkään tietää, mitä muuta hän oli tallentanut.

Koska ehkä ongelma ei ole laitteessa.
Ehkä todellinen hirviö ei asu teknologiassa.
Ehkä se asuu meissä.