Hän oli vasta yhdeksänvuotias, mutta hänen viimeinen toiveensa järkytti kaikkien hänen ympärillään olevien maailmaa.
Yhdeksänvuotias poika, jota armoton syöpä kulutti, halasi pientä siskoaan viimeisen kerran.
Juuri ennen kuin hän sulki silmänsä ikuisesti, hän kuiskasi kymmenen niin koskettavaa sanaa, että hänen vanhempiensa sydämet särkyivät lopullisesti. 💔

Pienessä sinisin ikkunaluukuin varustetussa talossa leijui yhä desinfiointiaineen tuoksu. Olohuoneen pöydällä oli lasten piirustuksia, puoliksi tyhjiä lääkepulloja ja kulunut nalle, joka oli ollut mukana monena sairaalayönä.
Äiti, istuen hiljaisuudessa, puristi syliinsä vihkoa, johon hänen poikansa oli kirjoittanut ajatuksiaan joka päivä. Kuukausia hän oli elänyt pelossa siitä hetkestä, jolloin pojan nauru lakkaisi.
Mutta sinä päivänä jäljellä oli vain tuulen kuiskaus ja kellon julma tikitys.

Lucas oli yhdeksänvuotias.
Hän unelmoi tulevansa palomieheksi, pelastavansa ihmisiä ja näkevänsä meren. Mutta elämä oli jättänyt hänelle vain valkoiset sairaalan seinät ja pistosten kivun.
Silti joka aamu hän hymyili pikkusiskolleen Léalle, joka oli viiden vanha, kuin mikään ei olisi ollut hätänä.
«Äiti, tiedätkö, kipu on vain myrsky – ja sitten aurinko palaa.»
Äiti oli kaivertanut nuo sanat sydämeensä. Mutta sinä aamuna aurinko ei enää palannut.

Kun lääkärit sanoivat, ettei hän selviäisi yöstä, perhe ymmärsi, että loppu oli tullut.
Lucas pyysi päästä kotiin. «Haluan nukkua omassa sängyssäni, nalleni kanssa.»
Hän ei halunnut enää kuulla koneiden ääniä, hoitajien kiireisiä askelia tai monitorien piippausta.
Hän halusi vain olla siellä, omiensa keskellä.

Illalla isä istui sängyn reunalle. Hän yritti hymyillä, mutta kädet tärisivät.
Lucas katsoi häntä silmiin:
— Isi, etkö itke, jooko? Koska minä en pelkää.
Isä käänsi katseensa pois, kykenemättä puhumaan.
Silloin Léa kiipesi sängylle ja sujautti pienen kätensä veljensä käteen.
— Tuletko takaisin huomenna?
Hiljaisuus.
Pitkä hiljaisuus.

Lucas puristi häntä lujasti.
Sitten hän kuiskasi lempeällä äänellä:
— Vaikka olisin taivaalla, olen silti sinun isoveljesti. Aina.

Kymmenen sanaa. Kymmenen sanaa, jotka halkoivat huoneen kuin salama yössä.
Äiti romahti. Isä lähti huoneesta, kykenemättä hengittämään. Ja Léa jäi siihen, pitäen kiinni veljensä kädestä ja toisti ymmärtämättä:
— Tuletko siis takaisin, eikö niin?

Kun hänen hengityksensä pysähtyi, koko talo jähmettyi.
Ulkona satoi kaatamalla, aivan kuin taivas olisi itkenyt heidän kanssaan.
Mutta Lucasin kasvoilla oli outo, rauhallinen, melkein valoisa hymy.

Seuraavana aamuna äiti löysi tyynyn alta paperin.
Kömpelö, lapsenomainen käsiala:

«Kun olen poissa, katso taivaalle yöllä.
Jos näet vilkkuvan tähden, se olen minä.
Lähetän sinulle valoa, ettet koskaan pelkäisi.»

Hän luki nuo rivit satoja kertoja.
Naapurit toivat kukkia, ystävät itkivät.
Mutta se, mikä kosketti kaikkia eniten, oli se, mitä Lucas oli jättänyt kouluun: pieni laatikko täynnä piirustuksia jokaiselle luokan lapselle.
Jokaisessa piirustuksessa eri sana: Rohkeus. Nauru. Rakkaus. Jakaminen. Toivo.

Opettaja kertoi myöhemmin, että muutamaa päivää ennen kuolemaansa Lucas oli sanonut hänelle:
— Haluan, että ystäväni muistavat, että elämä on kuin ilmapallo: jos päästät sen irti, se lentää pois, mutta jos pidät liian tiukasti, se puhkeaa. Täytyy vain oppia antamaan sen tanssia tuulessa.

Nuo sanat ripustettiin koulun seinille.
Ja joka vuosi hänen kuolinpäivänään lapset päästävät valkoisia ilmapalloja taivaalle.
Sanotaan, että yksi niistä tarttui puuhun. Siinä luki vieläkin:
«Rakastan sinua, Léa. Älä koskaan itke. Rakastan sinua enemmän kuin kuuta.»

Vuodet kuluivat.
Léa kasvoi. Mutta hän ei koskaan unohtanut tuota iltaa.
Joka talviyö hän sytyttää kynttilän ikkunalle ja katsoo taivaalle.
Hän sanoo näkevänsä vilkkuvan tähden juuri katon yläpuolella, aina samassa paikassa.
Ja silloin hän hymyilee.
Koska hän tietää.

Lucas ei ehkä ole enää täällä.
Mutta hänen kymmenen sanaansa elävät yhä — jossain taivaan ja niiden sydänten välillä, joita hän rakasti.