😲 19-vuotiaana hänestä tuli 75-vuotiaan šeikin vaimo… mutta se, mitä tapahtui hääyönä, järkytti koko palatsia 😲👀

Anna oli vasta yhdeksäntoista, kun hänen kohtalonsa sai suunnan, jota hän ei olisi koskaan osannut kuvitella. Hän oli kunnioitetun mutta vararikon partaalla olevan perheen tytär, joka vedettiin hiljaiseen sopimukseen, jossa hänen tulevaisuutensa vaihtui velkojen anteeksiantoon. Pelastaakseen perheensä viinitilan hänet naitettiin suunnattoman rikkaalle šeikille — miehelle, jonka omaisuus mitattiin valtakunnissa ja salaisuuksissa.

Sopimus allekirjoitettiin, tilit tasattiin. Ja Anna, sydän raskaina, nousi lentokoneeseen kohti Marrakechia — maailmaan, jossa ylellisyys ja pelko sekoittuivat toisiinsa.

Hän toivoi naiivisti, että avioliitto olisi vain muodollisuus, sosiaalinen sopimus. Ehkä, hän ajatteli, vanha mies halusi vain seuralaista, tyylikkään varjon rinnalleen.

Mutta jokainen sana sopimuksessa, jokainen asianajajien katse, jokainen šeikin hiljaisuus kertoi päinvastaista. Hän halusi enemmän kuin vain nimen paperilla.

Yö laskeutui palatsin ylle. Ilma värähteli oudosta, melkein käsinkosketeltavasta jännityksestä. Kukkien tuoksu sekoittui hiljaiseen ahdistukseen.

Kamarissa, jota valaisivat kultaiset lyhdyt, Anna odotti — pukeutuneena kevyeen valkoiseen mekkoon, kädet vapisten. Jokainen sydämenlyönti kaikui kuin sotarumpu.

Sitten raskaat ovet avautuivat.

Tariq Ibn Rashid astui sisään — pitkä, majesteettinen, kasvoillaan läpitunkeva ilme. Hänen katseensa leikkasi kuin terä, hänen syvä äänensä rikkoi hiljaisuuden:

— «Riisuudu.»

Anna jähmettyi. Sitten hitaasti totteli. Sekunnit venyivät raskaiksi, ahdistaviksi. Hänen hengityksensä kiihtyi, silmät kostuivat. Tariq lähestyi, laski kätensä hänen olkapäälleen ja asettui hänen viereensä.

Ja juuri silloin hän teki jotain odottamatonta — eleen, joka hiljensi koko palatsin.

Hän asetti vanhan puulaatikon yöpöydälle. Kun hän avasi sen, Anna näki… kirjeitä. Kymmeniä, kellastuneita, huolellisesti taiteltuja kirjeitä.

— «Lue ne,» hän kuiskasi.

Ne oli osoitettu naiselle nimeltä Leïla. Jokainen sana huokui intohimoa, hellyyttä ja surua. Annan kurkku kuristui — kirjeet kertoivat kadonneesta rakkaudesta, naisesta, joka oli kadonnut viisikymmentä vuotta sitten.

— «Hän oli kuin sinä… jopa ääneltään.»

Totuus iski kuin veitsi. Šeikki ei ollut koskaan halunnut vaimoa. Hän halusi herättää henkiin sen naisen hengen, jota oli joskus rakastanut — nuoren tytön, joka oli kuollut traagisesti yhdeksäntoista vuotiaana.

Anna ymmärsi silloin: hän oli vain varjo, menneisyyden heijastus.

Mutta pahin oli vielä edessä.

Aamunkoitteessa palvelijat koputtivat oveen. Ei vastausta. Kun he astuivat sisään, šeikki makasi hänen vieressään, liikkumattomana, rauhallinen hymy huulillaan. Hänen sydämensä oli pysähtynyt.

Hänen kädessään oli kirje — viimeinen — osoitettu Annalle:

«Anna minulle anteeksi. Sinä annoit takaisin sen, minkä elämä oli minulta riistänyt: viimeisen rakkauden yön, vaikka hiljaisuudessa. Nyt voin mennä hänen luokseen, jota olen odottanut.»

Anna istui hänen vierellään tuntikausia, vuodattamatta kyyneltäkään.
Vasta kun auringonvalo tulvi huoneeseen, hän tunsi polttavan kivun rinnassaan — kivun siitä, että hänet oli valittu eläväksi muistoksi, mutta hän oli lopulta rakastanut miestä, jota hänen olisi pitänyt vihata.

Samana iltana hän lähti palatsista, sanomatta sanaakaan.
Mutta jotkut sanovat, että joka vuosi, samana päivänä, nuori valkopukuinen nainen palaa šeikin haudalle ja jättää sinne kirjeen…

Ja kun aavikon tuuli kulkee Marrakechin yllä, voisi vannoa kuulevansa yössä kaksi ääntä — vanhan miehen ja yhdeksäntoistavuotiaan tytön — ikuisesti yhdistettyinä rakkaudella, joka syntyi kaupasta ja kuoli syleilyyn.