Kallis ravintola kylpi kristallikruunujen kullanhohtoisessa valossa. Hienostunut puheensorina, lasien kilinä ja kalliiden ruokien tuoksu täyttivät salin. Kaikki sujui täydellisessä järjestyksessä — kunnes pieni, vapiseva ääni rikkoi hiljaisuuden kuin veitsi:

— «Herra… saisinko illallistaa kanssanne?»

Hetki pysähtyi. Haarukat jäivät ilmaan, keskustelut katkesivat, ja jokainen katse kääntyi äänen suuntaan.

Leonard Kramer — mies, jonka nimi avasi ovet kaikkiin maailman pankkeihin, useiden hotellien omistaja, rikkauden ja vallan symboli — nosti katseensa viinilasistaan.
Hänen edessään seisoi pieni tyttö, laiha, paljain jaloin, kuluneessa villapaidassa. Hänen silmänsä eivät kiiltäneet valosta, vaan nälästä ja kylmyydestä.

Tarjoilija sähähti:
— «Ulos täältä heti!»

Mutta Kramer nosti kätensä.
— «Odota.» Hänen äänensä oli tyyni, mutta siinä oli voimaa.

Tyttö ei liikahtanut. Hän puristi kätensä nyrkkiin, aivan kuin odottaisi, että hänet ajetaan pois.
— «Mikä sinun nimesi on?» mies kysyi hiljaa.
— «Sofie,» hän kuiskasi. «En halunnut mitään… halusin vain haistaa ruokaa. En ole syönyt pitkään aikaan.»

Hänen sanansa levisivät salissa kuin kylmä tuuli. Jotkut laskivat katseensa, toiset yskäisivät vaivautuneina. Rikkaiden ihmisten maailma oli hetkeksi menettänyt kiiltonsa.

Kramer nousi hitaasti seisomaan.
— «Istu alas, Sofie. Tänään sinä syöt minun kanssani.»

Tarjoilija kalpeni, mutta tottelemisen vaihtoehtoa ei ollut.
Muutaman minuutin kuluttua tytön eteen asetettiin höyryävä keittolautanen ja tuoretta leipää. Hän söi hitaasti, varoen — kuin peläten, että ruoka katoaisi.

Leonard ei sanonut sanaakaan. Hän vain katsoi häntä, ja jokaisessa liikkeessä hän näki jotain tuttua — muiston pojasta, joka oli joskus itsekin ollut nälkäinen ja yksin.

Kun tyttö oli syönyt, mies kysyi lempeästi:
— «Missä ovat vanhempasi, pikkuinen?»

Sofie laski katseensa.
— «Äiti kuoli talvella. Isä… lähti pois. Nukun vanhassa bussissa asemalla.»

Ne sanat mursivat jotakin hänen sisällään. Leonard otti taskustaan käyntikortin ja asetti sen tytön eteen.
— «Tule huomenna tänne. Tämä on toimistoni osoite. Me autamme sinua. Et ole enää yksin.»

Salissa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Ihmiset katsoivat häntä — eivät enää kuin liikemiestä, vaan kuin ihmistä.

Seuraavana aamuna koko kaupunki puhui siitä.

Leonard Kramer ilmoitti perustavansa säätiön kodittomille lapsille. Se ei ollut julkisuustemppu eikä hyväntekeväisyyskuva — se oli päätös, joka muutti hänen elämänsä ja monien muidenkin.

Hän myi yhden jahdeistaan ja käytti rahat suojakotien, ruokasalien ja koulujen rakentamiseen.

«En halua, että yksikään Sofie seisoo enää paljain jaloin ravintolan edessä ja pyytää saada haistaa ruokaa,» hän sanoi toimittajille.

Koko kaupunki järkyttyi.
Mies, jota pidettiin kylmänä ja tunteettomana, osoitti, että sydäntä ei voi ostaa — mutta sen voi avata.

Viikon kuluttua ensimmäinen suojakoti avasi ovensa kahdellekymmenelle lapselle. Kuukauden päästä niitä oli jo sata.
Ja kun Sofie astui sisään ensimmäistä kertaa, toimittajat näkivät, kuinka hän piti tiukasti Leonardin kättä.

Hän hymyili.
Ja niin teki mieskin.

Maailma ei muuttunut yhdessä yössä. Mutta sinä iltana, kun nälkäinen tyttö kysyi: «Herra… saisinko illallistaa kanssanne?», alkoi jotakin uutta.
Ei pelkkä illallinen, vaan herääminen — inhimillisyyden paluu.

Leonard Kramer, joka oli aina uskonut, että valta syntyy rahasta, ymmärsi vihdoin: todellinen voima on siinä, että näkee toisen kärsimyksen… ja ei käännä katsetta pois.

Siitä illasta lähtien hänen ravintolassaan on aina yksi pöytä vapaana.
Sen päällä on kuuma keittolautanen — varmuuden vuoksi, jos joku toinen joskus tarvitsee vähän lämpöä ja toivoa.